Kuolin, ei haudattu. Kuolin taas, en ole zombi.

Minulla oli yli 900-kaveria Facebookissa ja 1200 kontaktia LinkedInissä. Kaikki aitoja, ihmisiä jotka olin tavannut. Ei uskoisi. Ei tosiaan tänä päivänä uskoisi.
Verkkouduin (verkotuin? Verkoin? En enää tiedä…) Gepardin nopeudella ja rotan notkeudella. Minua sanottiin alani kummisedäksi. Rakensin yritysten välisiä yhteistoimintaelimiä koska tunsin ystävät ja viholliset, uudet ja vanhat tekijät. Se oli mun työni 15 vuotta. Mahdollistaa yritysten yhteistoiminta siten, että lopputulos palveli luomiani strategisia tavoitteita. Huisia!
Siinä sivussa meni kaikki suomalaiset ystävät. Äläpäs kuitenkaan kuvittele tämän olevan nyyhkytarina! Koska kaaduin suorilta jaloilta. Soulissa alkoi kova kuume, San Fransicossa eivät meinanneet päästää enää koneeseen. Vancouverisssa tarjottiin jo rullatuolia. En muista miten pääsin Lontoosta Helsinkiin.
Tässä kohtaa tarinaa on jo peruuttamaton vaurio aivoissa todennäköisesti tapahtunut. Minä en sitä vielä tiennyt. Mutta en myöskään ajatellut menettäneitä ystäviäni. Olin liian kiireinen kuolemisen kanssa. Ja liian keskittynyt ihmettelemään kun ei oikein muista miten puhutaan. Tai kävellään. (EDIT: Jos olit paikalla, tiedät minun vähän oikovan mutkia. Ei jaksa aina koko tarinaa veivata. Sori!)
Asustelin sairaalassa, välillä kotona, missä hoitaja kävi 3 kertaa päivässä tiputtamassa suoneen antibiootteja ja kortisonia ettei bakteerit rouskuta koko ukkoa. Tehtiin testejä. PALJON testejä. Ei vaan keksitty minne muisti katosi. Muistikokeet lopetettiin kesken, koska oli niin ilmeistä ettei muisti parane enkä oikeen saa mitattavaa tulosta perustesteissäkään. Enkä lakannut kuolemasta. Viidennen elvytyksen jälkeen venäläinen kardiologi pyysi laittamaan ”asia järjestys”, koska kuudetta kertaa ei ole takaisin tulemista. Sitä viimeistä kertaa odotellessa.
Muistatteko sen fiiliksen kun pitää tarkistaa, että sairaalalaukussa on puhtaat kalsarit? Kun mutsi aina hokee että pitää olla siistit alusvatteet, ettei oo nuhrunen ruumis? Kun viime kerrallakin suoli tyhjeni, ”When I gave up the ghost”, niin kun isossa kirjassa sanotaan.
Ai niin, eihän ihmisiä normaalisti olla elvyttämässä joka toinen viikko…
Mistäköhän mun oli tarkoitus kertoa?!? Nyt ollaan jo niin syvällä, että pakko vaan puskea eteenpäin. Jos ei tiedä mihin menee, niin kaikki tiet vie perille, sanoi Ansku (lainasikohan joltain? Täytyy kysyä…)
Noista tuokiokuvista on nyt suunnilleen 11 vuotta. Lähdin pois Facebookista ja kaikesta muustakin. Tulin kyllä jossain vaiheessa takaisin, silloin valokuvien takia. FB oli ja on paras paikka seurata aloittelevia ammattivalokuvaajia, taiteilijoita ja taivaanrannanmaalareita.
Nyt FB on mulle työkalu. Missään sosiaalisessa mediassa ei ole hälytyksiä päällä. Avaan Facebookin vain jos tarvitsen sitä. Minä en avaa ohjelmaa katsoakseni kuinka monta tykkäystä olen saanut. Kirjoitan tätä blogia ja lähetän sen FBiin suoraan saitilta.
Aivan asian sivusta; Suosittelen oikein lämpimästi käyntiä sivustolla https://www.humanetech.com/
Vaikka vain käväiskää mun mieliksi. Tykkään tosiaan näitten kavereiden ajatuksista.
Hei! Just muistin mistä oli tarkoitus kirjoittaa! Ja olen kyllä pikkuhiljaa lähestynyt aihetta. Kun olin 3-4 vuotias, muutimme Haukilahteen. Asuimme ensimmäisessä kerroksessa, joka oli hyytävän sydän-valahtaa-vetenä-polviin kamalaa, mutta suoraan meidän yläkerrassa asui mun paras kaveri Ekku. Ekku oli mun ensimmäinen paras ystävä (jos ei lasketa mun enoa Karia, joka oli hakenut mut sivuvaunuprätkällä ajelulle, sitä vastaan EI VOI KILPAILLA). Siinä iässä ei ollut väliä (ainakaan meille) että Ekku oli tyttö ja minä poika. Ekku oli paras kaverini.
Lähetimme toisillemme tavaroita ämpärillä, yläparvekkeelta köyden varassa alas ja takaisin. Sain Ekulta kynsileikkurin, jossa oli vihreään hartsiin upotettuna nainen vanne käsissään. Muistan sen hyvin, koska minulla on se vieläkin. Mitähän mä mahdoin lähettää Ekulle siinä ämpärissä, sitä en muista.
Ekku lähetti tänään mulle tämän valokuvan.
Olin samantien 5-vuotias karsastava ja änkyttävä poika. Mutta kaikki on hyvin maailmassa, koska selaamme yhdessä parhaan ystäväni kanssa Anttilan postimyyntiluetteloa, joka on ihan parasta huvia! Oon näyttänyt Ekulle mun aarteeni: Sears & Roebuckin 1966 Joululuettelon. Se on ainakin 10 cm paksu. Kun minut aikanaan heitetään ulos kodista vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, se luettelo on yksi harvoista tavaroista mitä otan mukaani.
Sillä hetkellä kun kuva aukeni Messengerin sanomassa eteeni, huomasin olevani juuri missä ja miten minun pitääkin. Asun rakkaan vaimoni kanssa keskellä luontoa, kaukana kaikesta; Ystäväpiirini on pikemminkin neliö. En muista kovin selvästi montaa ystävääni nuoruudesta, saatikka aikuisuudesta.
Mutta ei se mitään! Pystyn vielä ilahtumaan kyyneliin saakka yllättävästä viestistä ihmiseltä, jonka olen tavannut kourallisen kertoja 1970-luvun jälkeen. Pystyn riemuitsemaan, vaikka tuntuu kuin koko hermostoani venytettäisiin edestakas juustoraastimen päällä.
Aurinko kimmeltää järven rannalla kun nostan katseeni. Ansku tuli sisään uimasta.
Onni voi olla joskus vähän piilossa, mutta kadonnut se ei ole!
Minähän vielä elän!

Julkaissut Lord JC Kvakku

Sovereign Quantum Entity, Chief Astronomer and Doctor of Divinity. Looking for intelligent life in Terra. So far little to report.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: