Viimeinen Päivä

Kuva by Ansku

Vietin koko eilisen päivän olotilassa, jota tuo Lolan ilme kuvaa täydellisesti. Olin surullinen, eksyksissä, kaukana kotoa, poissa planeetalta ja matka takaisin on pitkä ja vaikea.

Näin yöllä unta, joossa olin juuri saapunut New Yorkiin ja koitin löytää hotellia mahdollisimman läheltä. Näin tien toisella puolella mainoksen paikasta ”Wayfarer Inn” .

”Hi, I need a room for one night, maybe two. Non-smoking with at least a queen-size bed, please”
”Sure, no problem! Here is a key, Just follow this road until (somethingsomethingsomething). You can´t miss it!”

Service with a smile, as always.

Lähdin kävelemään jalkakäytävää pitkin. Kaikilla oli kiire ja kaikki näyttivät tietävän tarkkaan mihin olivat menossa. Minä en. Olin aivan eksyksissä. En nähnyt mitään New Yorkin tuttuja katuja tai maamerkkejä. Tiet olivat monitasoisia, kuin ulosmenoteillä, vaikka olin Manhattanilla.

Paniikki alkoi olla jo painajaismaista tasoa, mutta sitten tajusin olevani käytävässä, jonka molemmilla puolilla oli numeroituja ovia. Avaimessani oli iso, läpinäkyvä lätkä, jossa näkyi haalistuneet numerot ”3 3 6 9 12”. Näin edessäni oven, jossa oli Triskelion-kuvio. Koska avaimen numerot oli kolmella jaollisia, kokeilin avainta.

Ovi aukesi. Astuin sisään huoneeseen, jossa oli… Kolme sänkyä. Tietysti.

Menin peiton alle vaatteet päällä, valot sammuivat heti. Samalla kuuliin molemmilta puoliltani uneliasta hengitystä. Koitin nukahtaa, turhaan. Avasin silmät.

En tajunnut missä olen, en koskaan tiedä herätessäni. Käänsin päätä ja tajusin toisen tuhisijan olevan Ansku. Olin kotona, ja ensin aivan tolkuttoman helpottunut! Mutta sitten tajusin ettei se toinen hengitys ollut unta, vaan totta. Ääni tuntui tulevan… sängyn alta. Tietysti.

Mietin hetken sängyn alla eläviä hirviöitä ja ajatuksen voimalla todellisuuteen vaikuttamista. Sitten kurkkasin sängyn laidan yli. Valtava möykky nousi ja laski hengityksen tahtiin. Nyt olin jo täysin hereillä.

Oliosta lähti haju, voimakas, mutta turvallinen. Tuhisija oli hoidossa oleva tyttären järkälemäinen Amerikan Bulli Lola!

Mysteerit oli selvitetty, Ansku kömpi kainalooni, kaikki oli paremmin kuin ansaitsisin. Halasin rakasta vaimoani ja suutelin unisia huulia.

Jonkin ajan kuluttua jäimme raukeina toistemme syliin ja nukuimme vielä pari tuntia.

Kiireetön aamiainen, ihana aamu! Mutta jostain nurkan takaa hiipi takaisin sama koditon ja eksynyt olo kun eilenkin (vissiin?). Menin liiteriin pakkaamaan työkaluja, vannesahaa, tasohiomakonetta, teroituskiviä ja muuta tarpeellista tavaraa. Tulin takaisin sisään kun syke ei istuessakaan laskenut alle 150.

Istuin tähän nojatuoliin, laitoin Otis Reddingiä soimaan ja katsoin muuttolaatikoita.

Olin kuvitellut tykkääväni muuttamisesta. Ja tykkäänkin. Mutta muuttoon on vielä aikaa ja olen jo sanonut hyvästit tälle paikalle.

Olen koditon. Vain hetken, mutta muistihäiriöiselle se voisi yhtä hyvin olla ihmisikä. Olen ikuisessa Limbossa, Kiirastulessa, en missään. Olen tuleentumassa, mutten ihan olemassa.

Vuosi on loppumassa, muttei loppu. Mistä löydän rohkeuden astua vielä eteenpäin? En muista menneisyyttä, en osaa ennakoida tulevaisuutta. Tämä hetki on juuri ja juuri olemassa, vaikka olen juuri nyt juureton.

Halaan tärisevää sieluani, joka käpristyy kuin mimosan lehti.

Hyvääkin uutta vuotta. Kaikille.

Julkaissut JC

Sovereign Quantum Entity, Chief Astronomer and Doctor of Divinity. Looking for intelligent life in Terra. So far little to report.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: