Viimeinen Päivä

Kuva by Ansku

Vietin koko eilisen päivän olotilassa, jota tuo Lolan ilme kuvaa täydellisesti. Olin surullinen, eksyksissä, kaukana kotoa, poissa planeetalta ja matka takaisin on pitkä ja vaikea.

Näin yöllä unta, joossa olin juuri saapunut New Yorkiin ja koitin löytää hotellia mahdollisimman läheltä. Näin tien toisella puolella mainoksen paikasta ”Wayfarer Inn” .

”Hi, I need a room for one night, maybe two. Non-smoking with at least a queen-size bed, please”
”Sure, no problem! Here is a key, Just follow this road until (somethingsomethingsomething). You can´t miss it!”

Service with a smile, as always.

Lähdin kävelemään jalkakäytävää pitkin. Kaikilla oli kiire ja kaikki näyttivät tietävän tarkkaan mihin olivat menossa. Minä en. Olin aivan eksyksissä. En nähnyt mitään New Yorkin tuttuja katuja tai maamerkkejä. Tiet olivat monitasoisia, kuin ulosmenoteillä, vaikka olin Manhattanilla.

Paniikki alkoi olla jo painajaismaista tasoa, mutta sitten tajusin olevani käytävässä, jonka molemmilla puolilla oli numeroituja ovia. Avaimessani oli iso, läpinäkyvä lätkä, jossa näkyi haalistuneet numerot ”3 3 6 9 12”. Näin edessäni oven, jossa oli Triskelion-kuvio. Koska avaimen numerot oli kolmella jaollisia, kokeilin avainta.

Ovi aukesi. Astuin sisään huoneeseen, jossa oli… Kolme sänkyä. Tietysti.

Menin peiton alle vaatteet päällä, valot sammuivat heti. Samalla kuuliin molemmilta puoliltani uneliasta hengitystä. Koitin nukahtaa, turhaan. Avasin silmät.

En tajunnut missä olen, en koskaan tiedä herätessäni. Käänsin päätä ja tajusin toisen tuhisijan olevan Ansku. Olin kotona, ja ensin aivan tolkuttoman helpottunut! Mutta sitten tajusin ettei se toinen hengitys ollut unta, vaan totta. Ääni tuntui tulevan… sängyn alta. Tietysti.

Mietin hetken sängyn alla eläviä hirviöitä ja ajatuksen voimalla todellisuuteen vaikuttamista. Sitten kurkkasin sängyn laidan yli. Valtava möykky nousi ja laski hengityksen tahtiin. Nyt olin jo täysin hereillä.

Oliosta lähti haju, voimakas, mutta turvallinen. Tuhisija oli hoidossa oleva tyttären järkälemäinen Amerikan Bulli Lola!

Mysteerit oli selvitetty, Ansku kömpi kainalooni, kaikki oli paremmin kuin ansaitsisin. Halasin rakasta vaimoani ja suutelin unisia huulia.

Jonkin ajan kuluttua jäimme raukeina toistemme syliin ja nukuimme vielä pari tuntia.

Kiireetön aamiainen, ihana aamu! Mutta jostain nurkan takaa hiipi takaisin sama koditon ja eksynyt olo kun eilenkin (vissiin?). Menin liiteriin pakkaamaan työkaluja, vannesahaa, tasohiomakonetta, teroituskiviä ja muuta tarpeellista tavaraa. Tulin takaisin sisään kun syke ei istuessakaan laskenut alle 150.

Istuin tähän nojatuoliin, laitoin Otis Reddingiä soimaan ja katsoin muuttolaatikoita.

Olin kuvitellut tykkääväni muuttamisesta. Ja tykkäänkin. Mutta muuttoon on vielä aikaa ja olen jo sanonut hyvästit tälle paikalle.

Olen koditon. Vain hetken, mutta muistihäiriöiselle se voisi yhtä hyvin olla ihmisikä. Olen ikuisessa Limbossa, Kiirastulessa, en missään. Olen tuleentumassa, mutten ihan olemassa.

Vuosi on loppumassa, muttei loppu. Mistä löydän rohkeuden astua vielä eteenpäin? En muista menneisyyttä, en osaa ennakoida tulevaisuutta. Tämä hetki on juuri ja juuri olemassa, vaikka olen juuri nyt juureton.

Halaan tärisevää sieluani, joka käpristyy kuin mimosan lehti.

Hyvääkin uutta vuotta. Kaikille.

Oi muistatko vielä sen Joulun…

En! Mulla on muistihäiriö!!

Ja näin täällä Kvakkulassa sitten vierähti reilut pari vuotta! Kiireettömästi, mutta kuitenkin nopsaan. Syrjässä, mutta lähempänä omaa sielua ja rakastamiani kuin ehkä missään muualla. Oli asioita joita etukäteen piti äärimmäisen tärkeinä, jotka eivät sitä olleet. Toisista asioista syntyi merkityksellisiä. 

Jollain mystis-esoteerisella tasolla tuntui varmistuvan uusia palasia sielusta joiden olemassa oloa epäili, vaan ei tiennyt. Löysin myös minuudestani isoja aukkoja, joita sain hartiavoimin paikkailla. Pimeitä nurkkia, joihin en ollut päässyt käsiksi koska edessä oli niin paljon ennakkoluuloja. Paljon oli tosiaan saumoja ratkennut. Mutta kun rallattaa vanhoilla nuoteilla, sitä ei juuri kukaan huomaa. Ei edes itse. Melkein kivijalkaan joutui purkamaan mätää, ennen kuin uskalsi rakentaa uutta.

Mutta paljon, todella paljon hyvää toi Kvakkula elämäämme. Ansku voi kertoa omalta osaltaan hänelle tärkeät asiat. En edes yritä tehdä sitä, muistihäiriön takia tiedän unohtavani omistakin kuulumisista puolet.

Opiskelin täällä paljon. Suurin osa oli vain omaksi huviksi ja ajankuluksi. Muistihäiriö asettaa tavoitetason aika matalalle. Yllättävin kurssi oli varmasti Bloomingtonin Tanjan pitämä kurssi eteerisistä öljyistä. Ei siksi että uskoisin vahvasti neljännen chakrani tykkäävän bergamonista. Huomasin vaan itse tykkääväni hurjan paljon tuoksuista! Eri aineita yhdistelemällä trippailen mielialasta toiseen ja eri muistoihin. Tiesin toki teoriassa tuoksujen suoran yhteyden etenkin aivojen assosiatiivisille alueille. Mutta käytännön kokeilu onkin aivan eri juttu.

Suosittelen!

Toinen merkittävä alue oli Reiki. Olen joskus nuorna miesnä suorittanut opintoja aiheesta, mutta tällä kertaa sukelsin energiahoitoihin kvanttimekaniikan, morfologisten kenttien ja Schumannin resonanssin kautta. Nyt opiskelin ihan muodollisesti päteväksi, Usui Reiki Mestariksi. Annan toistaiseksi hoitoja vain itselleni ja Anskulle.

Mistä tuli mieleeni koko aikaa täällä varjostanut aihe. Koronaa odoteltiin ja arasteltiinkin täällä poterossamme. Siihen kuitenkin löytyi peloton ja järkevä suhtautuminen Anskun kanssa. Vaikka joskus alussa salaliittoreoriat, Doomskrollaus ja Katastrofismi meinasivat nyrjäyttää mielen.

Uutisten suurkulutuksesta päätin ryhtyä tuottamaan. Täydellinen yllätys oli huomata, että osaan veistää vallan mainioita hahmoja ja veistoksia. Olen aina ajatellut, että lahjani suuntautuu ihan muualle. Sitten eräänä leppoisana kevätpäivänä otin kirjaimellisesti halon käteeni ja aloin vuoleskelemaan. Tämäpä siitä syntyi. 

Ensimmäinen halko

Maailmassa ei liene koskaan liikaa kaunista ja hyvää. Minä tykkään näistä itse, se riittää. Nykyään tuntuu siltä, että mitä tahansa keksiikin tehdä, se on heti laitettava Etsyyn myyntiin tai vähintään tehdä online-kurssi hyvällä nimellä. Ja hinnalla.

Nyt kun Joulu on ovella, tulee tietysti tehtyä lahjoja pukinkonttiin. Mutta se on vähän eri asia.

Suruakin tuli paljon vuodatettua. Pikkusiskon kuolema ruopaisi syvältä ja romahdutti vasta pystytettyä minäkuvaa. Mutta uudelleen läpikäytynä siskon kanssa eletty lapsuus toi kuitenkin paljon hyvää. 

Muistutti taas kerran, että taaksepäin et voi mennä ja aloittaa alusta. Mutta loppumatkasta voi tehdä sellaisen, josta voi olla iloinen ja ylpeä.

taaksepäin et voi mennä ja aloittaa alusta. Mutta loppumatkasta voi tehdä sellaisen, josta voi olla iloinen ja ylpeä.

Minä

Isohko päätös kirkastui, kun katsoimme molemmat Anskun kanssa kirkkain katsein eteenpäin. Asiat, jotka Kvakkulassa ovat mitättömiä ryppyjä, näyttävät kasvavan nopeaa vauhtia vuoriksi. Kun hemoglobiini on alle 80, nyppyläkin tuntuu vaaralta. Joten yht’ aikainen oivallus oli: Eteenpäin! Ja niin kuin meillä on aina ollut tapana, kun ajatus havaitaan kaikin puolin toimivaksi, siirrytään viipymättä toteutukseen.

Kvakkulan vuokrasopimus sanottiin irti ennen kuin uudesta oli varmuutta. Nyt on, muutamme 6.1.2022 Pirkanmaalla olevaan ’Siuro’-nimiseen kylään! 

Siuro ylhäältä

Siuron väitetään syntyneen Siuronkosken ja Tampere-Pori rautatien risteyskohtaan 1890. Luulisin, että puutavaraa tuotiin tukkeina Siuronkoskelle saakka, josta Suomen vihreä kulta siirrettiin rautatielle. Ehkä. En oikein enää usko historian todenperäisyyteen, niin paljon tarkoitushakuista väärentämistä on lähihistoriastakin löytynyt.

Kylässä asuu tätä nykyä noin 2600 henkeä. Positiivisina puolina pitäisin kylämäistä olemusta ja melko harvaa asutusta. Kari Peitsamo on tehnyt laulut ”Shaghaista Siuroon”, ”Takaisin Siuroon” ja ”Back to Siuro”. Tämän perusteella päättelen paikasta löytyvän jotain hyvää! 

Lähestymme Saturnaliaa, Joulua, Hanukkah, jokainen omien tapojensa vankeina. Meille tämä aika on kaikkien rakkaiden muistamisen aikaa. 

Eilen olisi ollut Pikkusiskoni synttärit, jollei hän olisi kuollut viime kuussa. En nähnyt siskoa paljon viime vuonna, kuten en muitakaan läheisiä.

Ehkä ensi vuosi on toisenlainen. Minulle se ainakin on. Muistihäiriön paras puoli on elämän yllätyksellisyys; Ei oikein osaa olettaa mitään, kun ei muista mitä yleensä tässä kohtaa on tapahtunut.

Mutta oikein rauhaisia pyhiä kaikille ja yllätyksellistä uutta vuotta!

Muistakaa rakastaa paljon, rakastakaa niin kuin teitä ei olisi koskaan satutettu!

Ja älkää unohtako, että olette varmasti jollekin ihmiselle hyvin tärkeä.

Afantasia ja muistihäiriö

Kuulin ensimmäisen kerran viime vuonna häiriöstä, anteeksi, ominaisuudesta nimeltä afantasia. Afantasinen henkilö ei pysty muodostamaan visuaalisia mielikuvia. Asia pystytään toteamaan myös neuraalisesti; kun koehenkilöä pyydetään ajattelemaan esim omenaa, normin okkipitaalialue, eli primääri ja assosiatiivinen näköaivoalue aktivoituvat. Divergentillä, eli poikkeukkeusyksilöllä ei.

En yhtään yllättynyt kun totesin itsekin nauttivani tästä featuresta. En ole koskaan osannut piirtää. Se taito ei vaadi sinällään mielikuvaa, mutta luulisin sen helpottavan. En siis tiedä ilmaantuiko afantasia aivotuhoni yhteydessä vai oliko minulla se tietämättäni koko ikäni. Luulen sen olevan tuore ominaisuus, perustuen muutamaan huomioon.

Meditointi on ollut olennainen osa elämääni 15-vuotiaasta saakka. Muistan hyvin miten kamppailin Zasenin ja TM™:n kanssa. Mieleen puski herkeämättä nuorelle miehelle mieluisia kuvia ja videonpätkiä. Oommmmmm……perkele!

Kun jatkoin meditaatiota aivokuumeen hellittäessä, pystyin pudottautumaan täyteen tyhjyyteen, vaikka kivut oli niin kovat, että käytin puristussidettä pään ympärille nostamaan kivun yli maksimirajojen ja paradoksiselle kivuttomuusalueelle. (Tuli todistettua, ettei se teoria ole totta. Kipu jatkuu äärettömyyteen, ylärajaa ei ole).

Meditoin edelleen joka päivä. Se on ainoa lepohetki kivusta. Mittaan välillä EEG:täni, meditaatio alkaa jo theta-tasolta, minne yleensä pyritään ja harvoin päästään. Kun suljen silmäni, tulee vastaan musta, tyhjääkin syvempi.

Toinen alue missä huomaan mielikuvien puutteen auttavan, on hetkessä eläminen. En näe muistoja, enkä tulevaisuudenkuvia. Elän positiivisessa mielessä nyt-hetkeä.

Kaikkein raflaavimman havainnon afantasiasta koin pikkusiskoni kuollessa muutama viikko sitten. Ensin meni päiviä, ennen kuin koko asia upposi päähäni. Järkytyin joka kerta kun kuulin asiasta, kuin se olisi ensimmäinen kerta. Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että tiedän siskoni olevan poissa. Mutta kun eteeni tulee siskon kuva, purskahdan joka kerta kontrolloimattomaan itkuun.

Joka kerta.

Tietoa Afantasiasta:

https://www.webmd.com/brain/what-is-aphantasia

https://aphantasia.com/what-is-aphantasia/

Ajasta ikuisuuteen ja sieltä ylös

Meinasin aloittaa tämän jutun lainaamalla vanhaa sanontaa. Mutta nyt tajuan tässäkin olevan jo tarpeeksi vaikeita ajan määreitä. Kuten

  • Meinasin aloittaa viittaa menneisyyteen, mutta puhutaan tässä hetkessä. Viitataan aikaan ennen kirjoitustyön aloittamista, mutta kertominen tapahtuu tässä hetkessä
  • Vanhaa sanontaa Itse asian kohde on sanonta, joka on luotu ennen kirjoittajan elinaikaa, historiallisessa menneisyydessä, ei henkilökohtaisessa menneisyydessä.
  • Tajuan tässäkin olevan puolestaan kuvaa tapahtumaa nykyisyydessä, tajuaminen tapahtuu yhtaikaa kertomisen kanssa

Vaikea uskoa, että sinä lukija kykenisit ymmärämään noin moniuloitteisen tarinan oikein, vieläpä suuremmitta ponnisteluitta. Suomen kieli ei ole edes erityisen rikas kieli kuvaamaan aikaa, meiltä esimerkiksi puuttuu varsinainen futuuri samassa muodossa kuin esimerkiksi englannissa tai ruotsin kielessä.

Puhumattakaan aikamatkailun yhteydessä tarvittaviksi tulevia (suomen pseudofutuuri, huom.) sijamuotoja, kuten futuurin pluskvamperfekti tahi imperfektin preesens. Näitten miettimisessä mennee kieli, pahimmillaan mielikin solmuun.

Aikakone, siitä samannimisestä leffasta! Muistatko? Et vai…

Koska Yhdysvaltain miehitysvoimat antoivat alkuviikosta esimakua tiedoistaan UAP:sta (Unidentified Aerial Phenomena, paremmin tunnettu UFOna), meidän tulisi pikkuhiljaa alkaa valmistautua viestimään olentojen kanssa, jotka eivät näe aikaa kuten me.

Kuinka me ylipäänsä hahmotamme aikaa? Jo sen ymmärtämiseen kuluu rutosti aikaa, mutta yritetään!

Karsitaan loput rekursiiviset, itseensä viittaavat lauseet pois ja katsotaan miten pitkälle päästään ennen kuin aika loppuu, kelloista veto loppuu tai käsi puutuu! Etukäteen en tiedä mikä tulee ensin, jälkikäteen sillä ei liene merkitystä.

Mitä voimme varmuudella sanoa ajan luonteesta? Aika vähän, pelkään. Mutta normaalin maalaisjärjen mukaan seuraavat asiat tuntuvat olennaisilta:

  • Aika on vektori, jonka suunnasta olemme yhtä mieltä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt …on tukka päästä lähtenyt (Mutta se ei kuulu tähän.)
  • Aika koostuu samansuuruisista yksiköistä, nyt kokemamme minuutti on yhtä pitkä kuin sitä seuraava. Ja samanmittainen kuin kaikki sitä edeltäneet.
  • Emme voi vaikuttaa ajan kulkuun millään tavoin, vaikka kello pysähtyy, aika juoksee ja miehet makaa.
  • Paikka ei vaikuta aikaan. Tunti on saman kestoinen maassa, puussa ja kuussa.

Olemmeko näistä yhtä mieltä? Hyvä.

Aloitetaan vektorin suunnasta. Valitettavasti heti huomataan arkikomuksen olevan täysin ristiriidassa tunnetun todellisuuden kanssa. Seuraus nimittäin edeltää syytä yhtä varmasti kuin syy edeltää seurausta. Ilman sitä ei ydireaktio olisi mahdollinen. Mutta eikö voida sanoa ydinreaktion olevan harvinainen tapahtuma, ihmisen luoma anomalia? Ei voida ei. Ydinreaktio on nähtävästi maailmankaikkeuden yleisin tapahtuma, ilman sitä eivät tähdet loistoaan suo, ei edes tähti, jota auringoksi kutsumme.

Siirrymme seuraavaan osioon; yksiköt kuitenkin ovat saman mittaisia, eikö vaan?

No ei vaan. Jo 116 vuotta sitten itävaltalainen patenttivirkailija nimeltään Einstein todisti, että ajan kulku riippuu täysin havaitsijan suhteellisesta nopeudesta. Kun maa oli pyörähtänyt kymmenen kertaa auringon ympäri, sama mies tarkensi, että paikallisella vetovoimallakin on suuri merkitys ajan kulkuun ja kestoon. Kaiken tämän hän selvitti viilettäessään kolmen akselin ympäri vinhasti pyörivän pallon päällä seisten! Melkoinen fakiiri!

Kolmiulotteinen projektio maapallon aiheuttamasta kuopastaAika-avaruusjatkumossa. Warp-speed, mr Zulu!

Huhhuh, täytyy vissiin kiristää tahtia, tässä jaarittelussahan menee koko päivä! Otetaan käsittelyyn seuraavat pari väitettä, jotka tuntuivat fiksuilta vielä tuolla alussa. Kaikille aika on sama ja aika on sama sinulle, missä sitten oletkin. Katsotaans!

Kun on tylsää, niin aika matelee. Ja kuka voisi kellot seisauttaa, kun on kivaa? Niin sanotaan, lauletaan ja niin se on. Aika on subjektiivinen suure.

Samoin on paikan suhteen. Planeetan tiheys nimittäin vaikuttaa havaitsijan kokemaan vetovoimaan. Lisätään vielä keskisuuri musta aukko, joita löytyy joka galaksista, niin aikaa repiviä ja vääntäviä voimia on rutkasti. Ja kuten Einstein, havaitsija, myös me viiletämme pyörivällä pallolla suhteellisen karmeaa kyytiä. Joten paikalla on todella suuri merkitys ajan kulkuun. Riittää, kun nousemme lentokoneeseen. Jo siinä huomataan ajan kulkevan eri nopeudella kuin maan pinnalla. Ero on vain joitain millisekunnin osia, mutta helposti atomikellolla mitattavissa.

Tämä ei liity mitenkään aiheeseen, mutta tykkään kuvasta. Toivottavasti sinäkin!

Aika on siis mitä ilmeisimmin kokijastaan riippuvainen konstrukti, hyvin subjektiivinen suure ja henkilökohtainen havainto. Ihmiskunta on kuitenkin mitä erikoisin luonnonluoma laji, joka tuntuu kärsivän jatkuvasta ja massiivisesta amnesiasta. Ihmisillä on vankka käsitys että se mikä on tänään, on ollut aina näin, eikä sitä voi muuttaa. Se ei tietenkään ole lähimainkaan totta!

Kuka valitsi presidentin, miten se tehtiin? Ja mikä tuo ylipäänsä on, mihin sitä käytetään?

Käytännössä kaikki tavat, tekniikat, uskomukset ja kulkuvälineet ovat muuttuneet monta kertaa vain yhden ihmisiän aikana. Kaikkein katalimmalla tavalla ihmiskuntaa jymäytetään kahdella keskeisellä kokemusalueella: kellolla ja rahalla.

Molemmat asiat on aikanaan luotu mittareiksi ja käsitteiksi. Mutta ihmispoloja on höynäytetty. He kuvittelevat nykyään, että sormi, joka osoittaa kuuta on kuu! Tai paperilappu, johon on muistin virkistykseksi painettu numeroita, on yhtä arvokasta kuin lapsen tarvitsema leipä, vesi, ilma, tai aurinko! Että kello kertoo milloin olet nukkunut tarpeeksi, ei kehosi tai mielesi! Tai vuosien kulumista lasketaan jostain satunnaiseen uskomukseen nojaavasta päivästä, eikä mistään ihmiskuntaa kokonaisuutena koskettavasta päivästä. Näin meillä on lukuisia päällekkäisia ajanlaskutapoja, länsimaille, Islamistisille maille, Kiinalle, Egyptille ja monelle muulle maalle omansa.

Mitä helvettiä ihmisille on tapahtunut! He kuvittelevat viljavan maan olevan yhtä arvokasta kuin tietokoneen kuluttama työaika, yksikkö Blockchainia, jolla on hassu, merkityksen nimi kuten zil tai Ethereum!

Ennen muinoin teroitin metsästysporukan veitset ja sain siitä korvaukseksi lähimetsästä kaadetun hirven paistin.

Nyt lähden kaloja kuhisevan järven rannalta USAssa valmistetulla autolla, joka kulkee Siperian tundralta poratulla mineraalirikasteella supermarkettiin hakemaan brasilialaisesta kaivoksesta louhitusta alumiinista valmistetun säilyketölkin, missä on japanilaista tonnikalaa, josta maksan 2.56€.

Maksan rahalla, joka on minulle annettua kuukausittaista korvausta ajasta, minkä vietin Koreassa, Kanadassa, USAssa, Ranskassa, Japanissa, poissa perheeni luota, kun lapset olivat pieniä ja perhe olisi tarvinnut minua.

Onko tässä mitään järkeä?

Ei, ei minustakaan. Ja tämän pitkän lauseen takia kirjoitin pitkän johdannon ajasta. Aika on ainoa todellinen omaisuutemme. Älä anna sitä pois, älä haaskaa VAIN itsekkäisiin tai VAIN epäitsekkäisiin asioihin. Älä myy aikaasi liian halvalla. Muista tuntea kiitollisuutta ajasta, joka sinulla on tai jonka joku läheisesi sinulle antaa. Älä pidä aikaa itsestäänselvyytenä.

Ennenkaikkea ymmärrä, ettei koskaan ole liian kiire tai liian myöhäistä rakastaa, auttaa, ymmärtää, lohduttaa tai halata läheistäsi.

Ja kiitos, kun päätit uhrata omaa aikaasi lukemalla tämän. En saa tästä kirjoituksesta korvausta, enkä pyydä sitä sinultakaan. Me molemmat jaoimme hetken aikaa yhdessä.

En tiedä mitään arvokkaampaa.

Harjoitus tekee metsurin

30-vuotta vanha gomoyumini. Paras väline jousiammunnan tekniikan harjoitteluun. Pysyy keskittyminen olennaisessa.

Kun olet harjoittelemassa ammuntaa, tarkoitus ei ole tulittaa 50 minuutissa niin monta laukausta kuin ehdit! Kuulostaa tyhmältä sanottuna, mutta silti huomaan joskus tekeväni niin.

”Mutta kun ammun 100 nuolta joka päivä lihasmuistiini jää täydellisen laukauksen hermorata.”
Ihanko totta? Oletko varma?

Istu hetkeksi niin mietitään. No niin, otat siis kaksi nuolta, kävelet ampumapaikalle, ammut ensimmäisen nuolen. Katsot mihin se meni, koitat korjata tähtäystä ja ammut toiset nuolen. Se ei mene yhtään lähemmäs. Kiroat mielessäsi, haet uudet nuolet ja toistat suorituksen.

Tunnin treenin kuluttua olet väsynyt, pahalla tuulella, mutta olit sentään treenaamassa! Kyllä se siitä kesään mennessä korjaantuu.

Ei muuten korjaannu. Millä magialla päättelit, että syy ohilaukaukseen oli tähtäyksessä? Syy saattaa ihan yhtä hyvin olla nuolissasi. Tai jalkojen linjauksessa. Ehkä olkapääsi pääsevät nousemaan liian korkealle, oikean kätesi ranne ei ole rentona, vasemman kätesi kääntöliike on myöhässä, laukaistessasi nykäiset vasenta kättäsi vähän vasemmalle tai yhdistelmä näitä kaikkia! Toistojen määrä ei paranna tekniikkaasi tippaakaan! Luultavasti vaihdat harrastusta koska turhaudut jatkuviin ohilaukauksiin.

Mitä sitten pitää tehdä? Ampuminen on kivaa, mutta on vielä kivempaa ampua hyvin!

Okei, kerron onnen salaisuuden. Et varmaan arvannut löytäväsi sitä tästä teksistä, ehkä raamatusta ta Lin Yu Tangin ’Maallisesta onnesta’! No joo, asiaan.

Suomen ensimmäinen tenniksen suuruuus, Heikki ”Hessu” Hedman kertoi sen minulle, kun treenasin Tuusulan tennisseurassa 13-vuotiaana. Se kerrottiin minulle Hikarin järjestämällä Kyudon alkeiskurssilla, kun olin jotain 25-vuotias. Ellen väärin muista Inagaki-sensei kertoi sen meille leirillä, kun olin ehkä 27. Inagaki-Sensei oli päälle 90-vuotias. Minä toistin saman opetuksen keilajoukkueelle, jota valmensin, golffarille jota opastin ja trap-ampujalle jota neuvoin.

Ymmärsin opetuksen toissa kesänä, kun harjoittelin SlingDo’ta.

MInua on 40 vuotta opettaneet loistavat mestarit. Minä olen toistanut heiltä saamaani oppia. Ymmärsin tämän opetuksen vasta kaksi vuotta sitten.

Säälittävää? Kyllä. Noloa? Erittäin. Olenko ainoa? En usko.

Opetus oli seuraava: Harjoittele ensin toistamaan suoritus täsmälleen samalla lailla joka kerta, välittämättä osutko vai et. Keskity vain oikeaan tekniikkaan. Vasta kun pystyt tekemään suorituksen toistuvasti täysin samalla tavalla voit alkaa huolehtimaan osumisesta.

Mikä tästä sitten teki niin vaikeaa? Suurin syy on varmasti inhimmillinen halu onnistua. On vaikeaa olla yrittämättä osua, tehdä maalia, ONNISTUA! Vaikka se tapahtuisi vain kerran harjoituksen aikana, tuntuu se tyydyttävältä, suorastaan päihdyttävältä!

Mutta pysähtynyt kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa. Sokeakin kana löytää jyvän. Kyllä vanha kansa tiesi, ettei tällainen onnistuminen pitkän päälle tuo onnea tai leipöö taloon. Työnteko voi olla vaikeaa, jos ei osaa hahmottaa mikä kulloisenkin työtehtävän merkitys on.

Saman toiminnon toistaminen kerta toisensa jälkeen on puuduttavaa. Mutta jos näkee talonsa olevan tulessa, vesiämpärin siirtäminen kädestä toiseen, osana ketjua, on mielekästä, jopa palkitsevaa! Mutta edelleen, mikä tekee raskaan vesiämpärin siirtelystä mielekästä, mutta vastaavan käsipainon nostelusta tylsää treeniä?

Ero on luonnollisesti tavoitteen tärkeydestä, mutta myös palkinnon välittömyydestä. Välitön palkinto (talon sammutus) motivoi toimimaan, koska tulos näkyy heti. Kuntoilun tulos, vaikka kuinka toivottu ja jopa terveyden kannalta elintärkeä, näkyy pitkällä viiveellä. Motivaatio katoaa todella nopeasti.

Mitä voimme tästä oppia? Paitsi että ihminen on lyhytpinnainen ja houkuteltavissa välittömällä palkinnolla tekemään mitä vaan? No… Noi on kohtalaisen määrittävät piirteet. Mutta ne myös auttavat oikein käytettyinä huijaamaan itseämme. Mainitsin keilajoukkueen. Saimme nostettua joukkueen kesiarvoa 20 pistettä kisoissa, sillä että annoin jokaisesta kaadosta tähtitarran pelaajan rintaan. True story! Välitön palaute toimii, myös apinamaisen tyhmänä positiivisena rohkaisuna.

En keksi tähän mitään nokkelaa aasinsiltaa, eli segwaytä, jolla kurvaisin takaisin jousiammunnan pariin, joten menen suoraan asiaan. Ampujana voi kehittyä vain ja ainoastaan näin:


1. Harjoittele oikea tekniikka, Osaat tekniikan riittävällä,tasolla, kun pystyt toistamaan suorituksen samanlaisena kerta toisensa jälkeen. Käytä apuna kokeneempia ampujia varmistaaksesi, että muotosi on oikea. Jos harjoittelet yksin, video on oiva keino. Voit lähettää videon suorituksestasi suopealle Sempaille, tai verrata omaa videota mestareiden vastaavaan. Ole tiukka ja objektiivimen!


2. Pidä katse maalissa! Pyydä ystävääsi, harjoittelukavereita, puolisoa tai Hentun Liisaa katsomaan kun ammut. Katso maalia. Pidä molemmat silmät auki. Ää katso nuoltasi, joustasi, nenääsi tai muuta lähelläsi olevaa. Jos et näe maalia, osuminen jää täysin sattuman varaan. Katso maalia ja vain maalia. Ammu.


3.Katso mihin nuoli osui! Liisa auttaa, jos nuolesi lensi kolme rataa vasemmalle. Jos ammuit yli, koita ampua alemmas. Jos vetäisit ohi oikealta, ammu enemmän vasemmalle. Älä ikinä yritä korjata laukausta ’alas ja vasemmalla’ tai ’ylös ja oikealle’. Yritä saada nuolet asettumaan horisontaalisesti tai vertikaalisesti samalle viivalle.


4. Kavenna nuolien hajontaa! Pikkuhiljaa alat saada nuolesi pysymään nipussa ja nipun pysymään taulussa. Koska tekniikkasi on virheetöntä, pystyt tekemään sen missä vaan ja koska vaan.

Sitten se oivallusta, kärsivällisyyttä nöyryyttä vaativa osa: työskentele vain yhden kohdan parissa koko harjoistuksen ajan. Etene vasta kun suoriudut omasta ja muiden mielestä täydellisesti.

Minulla itselläni on eniten kokemusta Kyudosta, siinä voin luvata menetelmän toimivan. Metodi toimi, vaikken edes ymmärtänyt mitä olin tekemässä, enkä etenkään miksi. Oivallus, kuten sanoin, syntyi vasta myöhemmin.

Menetelmä toimi myös ritsalla ampumisessa, ilmakiväärissä, pistoolissa, SlingDo’ssa, savikiekoissa, keilailussa, runojen kirjoittamisessa, meditoinnissa ja kävelemään oppimisessa. (Sen taidon, kuten paljon muutakin, menetin sairauden seurauksena).

Ainoa kyky, missä tämä, eikä mikään muukaan menetelmä ole auttanut, on muistini parantaminen. Se meni, eikä ole takaisin tullut. Mutta tämän menetelmän sisäistämisestä opittu nöyryys ja hermojen lujuus on ehdottomasti helpoittanut arjessa selviämistä.

Väistämättömän edessä malttinsa ja hermojensa pitäminen, ehkä se on kuitenkin tärkein kyky omata. Sekä itseni että lähimmästeni kannalta.

Ja ehkä tämän kirjoituksen otsikko pitäisi olla:

Eläminen, ja Jousella Ampumisen Taito’.

Lucifer ja pahan synty

Lucifer, valontuoja. Kuvitus Miltonin teoksesta Paradise Lost

Nykypäivänä kristitty väki puhuu paljon Luciferista ja hänen kätyreistään. Jäin mietiskelemään, kuka on tämä Lucifer, ja mitä lähdeteokset hänestä kertovat.

Yllätykseni oli suuri, kun uusimmasta raamatun käännöksestä ei löydy koko sanaa! Vanhasta kunnon King Jamesin käännöksestä se sentään löytyi:

Isaiah-14-12

”How art thou fallen from heaven, O Lucifer, son of the morning! how art thou cut down to the ground, which didst weaken the nations!”

Mutta kun tutkitaan lähdeteoksia johon käännös perustuu, löytyy hepreankielisestä alkutekstistä lucifer, eikä Lucifer. Oikea käännös sanasta lusifer on ’Morning Star’. Yleensä tällä aamun tähdellä tarkoitetaan Venusta, joka todella näkyy aamulla, ’pudotakseen’ maahan päivän noustessa Uudessa raamatunkäännöksessä (ESV) Jesajan parku saakin aika erilaisen merkityksen:

”How you are fallen from heaven, O Day Star, son of Dawn! How you are cut down to the ground, you who laid the nations low!”

Toki Lucifer löytyy sitten muualtakin, eikö vain? Varmasti, mutta ei raamatusta.

Kristillistä Fanfiktiota on kirjoitettu masilman sivu paljonkin. Lucifer mainitaan ainakin kolmessa hyvin tunnetussa taiteellisessa eepoksessa. Danten Infernossa Helvetin herrana häärää Lucifer. Vondelin keskiaikaisessa näytelmässä on ’Kapinallinen enkeli’ nimeltään Lucifer.

Kaikkein tunnetuin lienee kuitenkin Miltonin ’Paradise lost’. Siinä kerrotaan miten Lucifer lähtee sotaan jumalaa vastaa, häviää, ja tulee karkoitetuksi helvettiin. Samainen teos kertoo myös, miten Lucifer muuttuu käärmeeksi ja menee kiusaamaan Evaa kielletyllä hedelmällä paratiisiissa.

Milton kirjoitti eeppisen runonsa toisen vaimonsaja tyttärensä kuoleman jälkeen, yli 60-vuotiaana. Epäilemättä henkilökohtainen tragedia vaikutti tänän päätepksenss aiheeseen ja sävyyn. Milton oli alunperin kertomassa kuningas Arthurin tarinaa, mutta lopulta päätyi vieläkin traagisempaan protagonistiin. Runossa on kaksi nareatiivista kaarta: Luciferin kapina Jumslaa vastaan sekä ihmiskunnan vaipuminen perisyntiin Aatamin ja Evan toimien seurauksena.

Runo alkaa Luciferin kapinan jälkimainingeista. Lucifer (myöhemmin myös Saatna) pitää kauniin ja voimallisen puheen Pandemoniumissa, Tartaruksen pääkaupungissa, kuuntelemassa ovat rintamatoverit Beelzebub, Mammon, Belial ja Moloch. Ex-enkelit ovat niin liikuttuneita puheesta, että päättävät jatkaa kapinaa vaikka turpaan tuli rankasti. Saatana kertoo salahankkeensa; hän soluttautuu Jumalan uusimpaa luomukseen, ja rappioittaa jumalan lempilastet, ihmiset. Suunnitelma pannasn toteen; saatana muuttuu käärmeeksi ja luikertelee paratiisiin houkuttelemazn Evaa. Matkallaan hän joutuu monenlaisen vaaran ja vastoinkäymisen uhriksi, mutta Milton kuvailee Sastanan rohkeaksi neuvokkasksi hahmoksi. Tarinsnkerronta jäljittelee Homeroksen Odysseiaa temstiikaltaan.

Aatamin ja Evan eloa paratiisissa kuvaillaan rikkaasti. Elo on täynnä seksuaalista ilottelua, mutta silti synnitöntä. Saatana saapuu, ja käyttää jälleen oratorisia lahjojaan. Hän vetoaa Evan turhamaisuuteen, ja Eva lankeaa maistamaan kiellettyä hedelmää. Myöhemmin Eva tunnustaa miehelleen rikkeensä. Aatamin logikaan mukaan hän on sidottu Evan kohtaloon ja tietoisesti puraisee myös omenaa. Seuraa himokasta seksiä, jonka jälkeen uni maittaa. Herätessään pariskunta on järkyttävän morkkiksen vallassa, luonnollisesti. Tuntevat ensi kertaa häpeää. Kuten tunnettua, seuraa karkoitus paratiisista, Jumala muuttuu isällisestä ja korporeaalista hahmosta henkiolennoksi ja Aatamille näytetään ihmiskunnan kohtalo aina vedenpaisumukseen saakka. Arkkienkeli Mikael kuitenkin tulee lohduttamaan surun murtamaa esi-isää, sanoen:

”A paradise within thee, happier far.”

Mikael kertoo myös hahmosta ”King Messiah”, joka on tuleva auttamasn ihmiskuntaa.

Sillä aikaan Saatana on palannut Tartarukseen/Helvettiin ja kertoo hyvät uutiset taistelutovereilleen. Mutta samantien langenneet engelit muuttuvat käärmeiksi, kuten saatana itsekin. Saatanaa kuvaillaan koko teoksen ajan traagisena, helleenisenä sankarina. Hän on vahva, rohkea, mutta myös kiero ja petollinen. Pyrkiessään auttamaan taistelutovereitaan tappion jälkeen, hän kiroaakin heidät ikuiseen kadotukseen. Saatana ei siis ole täysin hyvä eikä paha, hän kohtaa lopullisen tappion traagisen vian takia, ei pahuuttaan. Milton kuvailee Saatanan kompleksisena hahmona, karismaattisena johtajana, joka on myös kykenevä pahuuteen. Tappionsa jälkeenkin hän kuitenkin saa vahvan johtajan pestin. Tai niinkuin hahmo kuuluisasti toteaa:

”Better to reign in Hell than serve in Heaven”

Tai näin ainakin johtavat Milton-tutkijat kuvailevat teosta. En itse ole lukenut eeppistä runoteosta aivan kokonaan, mutta edeltävä kuvaus on varsin seikkaperäinen ja tarkka.

Miksi kristikunta sitten tuomitsee Luciferin niin yksioikoisen negatiiviseksi, vaikka Miltonin runoteos on selkeästi laajin henkilökuvaus hahmosta? Kyse lienee, niinkuin monessa muussakin uskonasiassa, organisaation luomasta tarkoitushakuisesta narratiivista. Jos myyttien henkilöhahmojen luonteet ovat monimuotoiset, arvelujen varaan jää liian paljon. Jotta saadaan ihmiset masinoitua taistelemaan ’hyvän’ puolesta, tulee ’pahan’ olla hyytävän karmea.

Ai niin, kyllä kristinuskon syntyseuduilta löytyy jumala nimeltä Lusifer, valontuoja. Hän on osa Rooman monimuotoista Jumalmaailmaa. Kirkon vahvin osaaminen on löytynyt perinteisesti paikallisten jumalien ja uskomusten terminoinnissa. Kaikki vanha ja olemassaoleva on käännetty epäjumalien palvonnaksi jonka palkka pitää olla kuolema. Näin on tapettu kaikkien eteentulleiden mantereitten uskonnot. Ja ihmiset siinä samalla.

Räikein esimerkki tästä on varmasti Lusifer-parka.

Ihmiskunnan tila ja rahapolitiikan vaikutus Taatan peltoon

Suurin osa ihmiskunnasta on onnetonta. Ehkei varsinaisesti surullisia, mutta vähintään tyytymättömiä. Jostain syystä tämän asiantilan korjaamiseksi yleensä yritetään haalia mahdollisimman monta vihreää paperilappua. Vaikka niitä painetaan jatkuvasti lisää, ei suurimmalle osalle riitä edes tarpeeksi, saatikka muuttamaan surkeuden tilaa.

Se on tietysti perin outo selviämisstrategia. Varsinkin nykyään, kun ei edes saa niitä lappuja, vaan pelkkiä numeroita. Numero edustaa kuviteltua lappujen määrää, laput taas edustavat omistavasi materian määrää. 

Materiaa saa käyttöönsä yleensä tekemällä kuukauden töitä, jonka jälkeen sinulle korvataan luovuttamasi aika, jonka olet ollut poissa omilta pelloiltasi. Paitsi ettei sinulla ole peltoa, koska isoisoisoisoisäsi myi sen. 

Tämä taata vielä omisti pellon, jonka sadosta hän ruokki koko sukunsa ja jäi vielä jäljelle siemenviljat. Eli hän omisti eräänlaisen materian tuottamisen ikiliikkujan, hän piti huolta pellosta, pelto piti huolen koko suvusta. Esi-isälläsi oli kuitenkin haave, hän ei koko ikäänsä aikonut tarpoa hevosenpaskassa isänsä tavoin. Hän myi pellon ja sai siitä niin monta paperilappua, että niillä syötti koko sukunsa. Ja osti vielä kivitalon, hyvien yhteyksien päästä, tietenkin.

Mutta taatalla oli kaksi poikaa. Kun hänet pantiin turvallisesti maan poveen, niin pojat möivät kivitalon, ostivat kaksi mökkiä ja ryyppäsivät vuoden. Mutta sitten oli pakko mennä töihin, eikä rehellisessä työssä ole mitään häpeämistä. 

Suku oli kuitenkin muuttunut samalla maanomistajista palkkatyöläisiksi. Eikä vain pojat, vaan koko suvun oli pakko tehdä töitä ruokansa eteen. Kyllähän silläkin kartutti omaisuutta, mökki kun oli oma. 

Lapsia kuitenkin siunaantui, eikä mökki monistunut. Koska kukin tarvitsi oman mökkinsä, ei lasten auttanut muu kuin myydä lupaus tehdä 20 vuotta töitä ja antaa mökistä korvaukseksi puolet palkastaan. Kun toinen puoli palkasta meni perheen ruokkimiseen, ei materiaa enää kertynytkään. Nyt oli koko viiden sukupolven aikana kasattu omaisuus käytetty, vaikka ryypätty ei kuin vuosi. 

Miten siinä näin kävi, vaikka kaikki olivat tehneet omalta kantiltaan järkeviä ja välttämättömiä liikkeitä. Ja minne se mammona katosi?? Eihän se tietysti mihinkään kadonnut. Se vaan muuttui pääomasta kulutushyödykkeiksi samalla kun velka pääomitettiin. 

Taatan aikana siis pääoma, pelto, tuotti positiivista arvoa, jyviä. Mutta lapsien pääoma, velka, tuottaa jatkuvasti negatiivista arvoa. Koska negatiivista arvoa ei voi nähdä, sille on yhteisellä sopimuksella määritetty yksikkö, ”dollari”. 

Dollari on väännös sanasta ’dale’, Taaleri, joka tulee sanasta ’Joachimstaler’. Tämä tarkoitti Bohemian, nyk Tsekin kaungissa Jáchymov lyötyä hopeakolikkoa. Ja tietysti raha välineenä on luotu edustamaan myös positiivista arvoa. Koska jyväsäkkejä on perkeleellistä kantaa takataskussa ja silti näyttää coolilta.

Siirrytään nykyisyyteen. Tämän vuoden aikana on jo painettu noin 30% kaikista ikinä liikkeelle lasketuista dollareista. Mieti tätä hetken! 

Viimeisen viiden kuukauden aikana on tyhjästä luotu noin ⅓ maailman käytetyimmästä valuutasta. Vuoden 2020 aikana luotiin tyhjästä jo 21%.

Nyt tullaan painamaan vielä  $1,900,000,000,000 lisää. 

Kuinka kauan kestää, että dollari menettää täysin arvonsa? 

En minä tiedä. Mutta USA on nähtävästi päättänyt ottaa selvää.

Ja sitten itse asiaan: mitä tämä kaikki tarkoittaa meille? Railakkaasti asioita yksinkertaistaen, mitä enemmän tiettyä asiaa on olemassa, sitä vähäarvoisempaa se on. Sora on halvempaa kuin timantit. Mutta jos huomattaisiin soran olevan vain likaisia timantteja, eivät timantit olisi minkään arvoisia.

Itse asiassa timantteja on ihan älyttömästi maaperässä, mutta ne ovat keskittyneet tietyille alueille. Arvo on luotu rajoittamalla jo alunperin louhittujen timanttien määrää, markkinoita, leikkausta ja myyntiä. Käytännössä Cecil Rhodesin perustama De Beers on luonut ja ylläpitää koko rakennetta tänäkin päivänä.

Kun nyt on tyhjästä polkaistu järjetön määrä dollareita, paine rankkaan arvonlaskuun on kova. Dollari on koko ihmiskunnan rakenteellinen vaihdon väline. Mitä sen arvonlasku merkitsisi koko kansainväliselle rahajärjestelmälle? En minä tiedä.

Pitäisikö dollari kiiruusti korvata jollain muulla rakenteella? Mielestäni ehdottomasti. 

Koska koko keskuspankkijärjestelmä on keinotekoinen, luotu kuvitteellisen arvonmäärityksen päälle. Joka edelleen perustuu yhteiseen sopimukseen. Yhdysvaltain hallituksen yksipuolisella päätöksellä ei pitäisi olla mahdollista polttaa isoisoisoisäsi peltoa!

Mutta mistä minä humanistina ymmärtäisin mitään näistä asioista. Tämäkin juttu lähti ihan lapasesta. Piti vain kirjoittaa itselle muistilappu: seuraa dollarin/FEDin toimia.

Pitikin taas pää edellä sukeltaa tähän rotankoloon. Meen veistelemään delfiiniä, moikka!🐬✌🏼

Muiston tuoksu

Suoraan aistien kautta eläminen on helpompaa, jollei ole paineitä pitää julkisivua yllä. Fasadi, maski, työminä, ihan sama miten asia nimetään, kyse on aina etääntymisestä aisteista ja maailmasta. Haarniska yllä ei voi kokea muuta kuin kopion kopion kopion elämästä.

On helppoa kokea maailma suoraan, kun on elänyt yli vuoden keskellä metsää, omaehtoisessa karanteenissa. Ei ole tarvetta esittää mitään kenellään. Saan olla oma itseni. Samalla olen myös löytänyt itseni uudestaan. Vuosien aikana rakentunut karsta on vähän kerrassaan karissut polun varteen. Jäänyt avannon reunalle. Vuoltu pois lastu kerrallaan.

Jotain näin syvällistä pohdin istuessani liiterin nurkalla vuolemassa karhunpentua. Oli kesän ensimäinen päivä, ainakin se tuntui siltä. Lämpötila oli noussut yli 15 astetta eilisestä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Tuuli tuoksui lämpimältä, talvi ei ollut enää edes muisto. Otin t-paidankin pois päältä.

Ansku oli lähtenyt käymään sisällä, ja käveli ohitseni. Ehdin tuskin tunnistaa Anskua seurailevan tuoksun aurinkovoiteeksi, kun…

Nostan katseeni. Lahden toisella puolella kohoaa pyramidin muotoinen vuori. Vesi läikähtelee, huomaan välillä pinnalle ilmestyvät harmaat solakat hahmot.

”Ansku, hei, tuu tänne, äkkiä!”

Ansku rakastaa delfiinejä,

minä rakastan Anskua.

Ansku rakastaa minua, koska minä rakastan delfiinejä.

Ja muutenkin.

Oli varsinainen lottovoitto valita tämä hotelli ja saada juuri tämä huone. Parveke on olohuoneen kokoinen, näköala suoraan merelle ja kiviseen rantaan. Saavuimme hotelliin illalla, oli jo pimeää. Kun heräsimme ensimmäiseen aamuun, Ansku avasi oven parvekkeelle ja purskahti itkuun. Kauneus oli pysäyttävää.

Ansku nappaa vedenpitävän videokameran mukaan ja lähtee kohti rantaa. Sinne vie polku parvekkeemme edestä. Vilkutan Anskulle, kun näen hänen kelluskelelevan delfiinien seurassa. Hän vilkuttaa takaisin.

Rakastuimme molemmat päätäpahkaa Kalymnokseen, kun kävimme täällä viime vuonna risteilyllä Kosilta. Tämä on kalliokiipeijöiden mekka. Mikä tarkoittaa yleisen rasvaprosentin olevan 2% luokkaa. Me heilautamme keskiarvoa normaalimpaan päin. Kalliokiipeilijät ovat ihastuttava heimo: sekoitus New Age musiikkia, kehon ja mielenhallintaa ja totaalista adrenaliiniriippuvuutta. Lisätään vielä hippiaate ja surffarirusketus niin kuva on valmis.

Ainoa huono puoli: kaikki vaatteet ovat kokoa S, funktionaalisia ja helvetin kalliita. Ei ainoatakaan piraatti-nikeä tai Addidasta. Mutta tämä ei olekaan meille mikään shoppailuloma. Nautimme ihmisistä, maisemista, merestä, historiasta, ruuasta ja toistemme seurasta.

”Laitoitko aurinkorasvaa?” kysyn tietäen vsstauksen kysymättäkin. Kun muistaa jotain menneisyydestä, tuntuu kuin todella siirtyisin sinne, yksi muistihäiriön ihanista puolista.

Tuoksut ovat minulle suorin yhteys muistoihin.

Olisi ihana päästä vielä kerran Kalymnokselle.

Tänään aurinkovoide riitti.


Telendos, saari Kalymnoksen vieressä

Biohazard ja 5 Ankhia

Kun kävin ottamassa tämän tatskan, tatuoija vaati mua kirjoittamaan vastuuvapauslausekkeen. Se pelkäsi että kuukahdan siihen tuoliin. Ehkä olisin voinutkin kuolla, minulla oli outo virustauti, jonka pelättiin olevan tarttuva sekä ihmisiin että eläimiin. Marsu uhrattiin tieteelle. Ensimmäinen kerta kun kuulen suomalaisen lääkärin määränneen eläimen uhrattavaksi jotta potilas parantuisi.

En parantunut. Mutta Nuppu kuoli. Haudattiin lasten kanssa se kenkälaatikossa takapihalle.

Ja vähän sen jälkeen minäkin kuolin. Ja herätettiin henkiin, tietysti. Sitten kuolin toistamiseen. Kolmannella kerralla kuolema ei enää peloittanut, pystyin keskittymään edes vähän kuolemiseen. Näin kun tyttäreni juoksi kotia kohti, ambulanssi ajoi häntä vastaan. Minä olin tuossa ambulanssissa. Tässä vaiheessa tosiaan kuollut kuin kivi.

Koitin huutaa Oosalle, ettei ole mitään hätää, täällä leijaillaan! Saivat minut jälleen elävien kirjoihin. Neljännestä kerrasta en jostain syystä muista mitään. Mutta viides oli kristallinkirkas. Katselin jalkopäässä kun minua elvytettiin. Näin kolmannen lääkärin, joka huudettiin hätiin. Kuulin mitä lääkärit puhuivat. Kun lopulta pumppu taas yskähti käyntiin, kysyin ympäröivältä henkilökunnalta että minne se tummatukkainen lääkäri katosi? Se, joka lopulta mut herätti. 

Se herätti jo vähän huomiota. Olin nimittäin ollut todistetusti kuolleena koko sen ajan kun kyseinen lääkäri toimi vierelläni. 

Kotiutuspalaverissa Virolaislääkäri totesi lakonisesti, että seuraavaa herätystä ei tule. Se lippu Manalaan on kuulemma jo leimattu ja se on yksisuuntainen reissu.

Kun parin viikon päästä kerroin tatuoijalle, mitä vissi Ankh kuviota minulle merkitsi, HÄNKIN pyysi vastuuvapaus kirjelmää

Ihmeellisiä pahanilmanlintuja.

Nuo tatuoijat.

Hei Vammanen, oo hiljaa kun aikuiset puhuu!

Vaikka olisin ennen muistisairauttani johtanut Wienin Filharmoonikkoja, samalla sijaistaen Nurejevia Pähkinänsärkijässä, viilettäessäni ohi valkotaulun riipustanut Hilbertin, Landaun JA Simonin probleemiin ratkaisut, vain pysähtyen hetkeksi soolon jälkeen moikatakseni Bideniä, Putinia ja Xi’tä ja Khameneita ja Paavia, jotka tulivat paikalle Poseidonin palatsiin Atlantiksessa (jonka löysin männä vuonna) vain allekirjoittaakseen YYA-sopimuksen, julistaen kaikki aseet Pannaan, Bullaan,  Fatwaan ja tosi laittomiksi. Vaikka tuo olisi totta, minua ei uskota jos löytyy yksikin yli 3-vuotias joka haluaa olla eri mieltä kanssani. 

Mystisellä tavalla olen onnistunut löytämään henkilöitä, joiden mielestä muistin mukana on täytynyt mennä harmaa aivoaines ja puoli valtakuntaa. Joiden mielestä sairaus on tehnyt minusta täysin epäluotettavan, epäilyttävän ellei jopa syyllisen jollain vielä toistaiseksi määrittelemättömällä tavalla. Joiden käsityskyky ei yllä tämän varsin tarkkarajaisen puutteen hahmottamiseen, vaan he heittävät rasistisen huolettomasti muistisairaan jonnekin sinne keharin, dillen, narkkarin ja hullun joukkoon. 


Ai mistäkö löysin tällaisen hahmon? No peilistä, perkele!!
Jos emme osaa arvostaa itseämme, miten voimme edes kuvitella että muut löytäisivät kykymme ja taitomme? Niin kauan kun keskitymme murehtimaan kadonneita kykyjämme, jää jäljellä olevat taidot varjoon näivettymään. Jos emme osaa puolustautua edes omia epäilyksiämme vastaan, emme ikinä voi odottaa muiden luottavan meihin.


Ensimmäinen askel tiellä ihmisarvoiseen loppuelämään on oman tautitilamme oikea nimeäminen. Kun kaikkia nimitetään muistisairaiksi joiden MMSE-pisteet jäävät alle 20, on sama kuin kaikkia alle 175 cm pitkiä kutsuttaisiin kääpiöiksi – raja on mielivaltainen, nimitys on epätäsmällinen ja loukkaava. 


Ei tarvitse toki mennä koko rahalla eufemismeihinkään. Esimerkkiä voisi ottaa ihmisistä, joita ennen nimitettiin autisteiksi. He ovat tuoneet käyttöön paljon parempia kuvauksia itsestään ja piirteistään (ks. https://geekclubbooks.com/autism-glossary/). He ovat tuoneet kieleen käsitteitä, kuten ”neurodiverse”, ”stimming”, ”ableism” ja ”masking”. He myös näkyvät mediassa The Timesistä TikTokiin käyttämässä itsestään oikeita termejä!


Minulla ei ole vielä ehdottaa parempia sanoja kuvailemaan itseäni. Olen kuitenkin varma, ettei se kohdistu siihen ainoaan asiaan joka minulta puuttuu. Paljon sitä ennen olen  rohkea, seikkailuhaluinen, utelias ja kekseliäs. Kaikkea tätä täytyy olla selvitäkseen päivän läpi ilman muistia.

%d bloggaajaa tykkää tästä: