Vieraskynä: MUISTIHÄIRIÖISEN MIEHEN MUIJAN MUISTIINPANOJA

Muista poistaa herätys kännykästä. Muista että loma alkoi ja olemme lähdössä reissuun.

Muista dosetti, lääkelaastarit ja tarvittavat. Muista ummetusjauho ja -litku ja -kuulat, varalta peräruiskeetkin.

Muista muistuttaa, että mies muistaa pakata kuulokkeet ja varsinkin laturit. Jos akut sippaa, ei kalenterimuistutukset toimi ja jotain oleellista unohtuu.

Muista lukita ovi. Muista ottaa avain pois oven lukkopesästä.

Muista mistä olet lähtenyt ja minne palaat.

Niin ja tietysti kamera! Kamera, ehdottomasti pitää muistaa! Muuten mies ei muista missä ollaan oltu ja tehty, keitä nähty. Kuvat ovat kiva muisto. Joskus ainoa muisto mitä hänelle matkastamme jää.

Miehellä on valokuvia muutama kymmenen tuhatta, videoita lähes yhtä paljon. Usein hän muistelee niitä katsellen. Joskus harmittelemme, ettei kuviin tallennu tuoksut. Hajut ohittavat aivokuoren ja osuvat jonnekin syvemmälle. Joskus jokin ohikiitävä tuttu tuoksu voi laukaista hurjan muistojen virran.

Ehkä nytkin olisi kannattanut jättää kamera pois.

Olisimme ammentaneet merivettä pulloon, noukkineet Husulan alpakan papanan hellästi tulitikkurasiaan, leikanneet palan ummehtuneelta tuoksuvan, kotkalaisen merenrantahotellin lakanoista. Nostaisiko se muistot tehokkaammin pintaan kotisohvalla.

Vinttitilaa ei ehkä riitä loputtomiin, mutta jos ottaisi vain ihan pieniä hajupaloja.

Minun päätäni särkee neljättä päivää. Unohdin ottaa matkaan oman tyynyni. Suomalaisilla tattariakanoilla täytetty tyyny, jonka kankaassa on kuva Tonttulan perheestä. Elsa Beskowin Tonttulan lapset, lempisatuni, jonka kuulemma kolmivuotiaana osasin ulkoa.

Muistiongelmat tulivat elämääni myöhemmin.

– kirjoittanut Ansku, joka on naimisissa elämänsä suuren rakkauden ja sielunkumppaninsa Kvakun kanssa, ja toimii myös tämän omaishoitajana, kun muistaa. Olemme olleet yhdessä vuodesta 1082, muistaaksemme.

Kuolin, ei haudattu. Kuolin taas, en ole zombi.

Minulla oli yli 900-kaveria Facebookissa ja 1200 kontaktia LinkedInissä. Kaikki aitoja, ihmisiä jotka olin tavannut. Ei uskoisi. Ei tosiaan tänä päivänä uskoisi.
Verkkouduin (verkotuin? Verkoin? En enää tiedä…) Gepardin nopeudella ja rotan notkeudella. Minua sanottiin alani kummisedäksi. Rakensin yritysten välisiä yhteistoimintaelimiä koska tunsin ystävät ja viholliset, uudet ja vanhat tekijät. Se oli mun työni 15 vuotta. Mahdollistaa yritysten yhteistoiminta siten, että lopputulos palveli luomiani strategisia tavoitteita. Huisia!
Siinä sivussa meni kaikki suomalaiset ystävät. Äläpäs kuitenkaan kuvittele tämän olevan nyyhkytarina! Koska kaaduin suorilta jaloilta. Soulissa alkoi kova kuume, San Fransicossa eivät meinanneet päästää enää koneeseen. Vancouverisssa tarjottiin jo rullatuolia. En muista miten pääsin Lontoosta Helsinkiin.
Tässä kohtaa tarinaa on jo peruuttamaton vaurio aivoissa todennäköisesti tapahtunut. Minä en sitä vielä tiennyt. Mutta en myöskään ajatellut menettäneitä ystäviäni. Olin liian kiireinen kuolemisen kanssa. Ja liian keskittynyt ihmettelemään kun ei oikein muista miten puhutaan. Tai kävellään. (EDIT: Jos olit paikalla, tiedät minun vähän oikovan mutkia. Ei jaksa aina koko tarinaa veivata. Sori!)
Asustelin sairaalassa, välillä kotona, missä hoitaja kävi 3 kertaa päivässä tiputtamassa suoneen antibiootteja ja kortisonia ettei bakteerit rouskuta koko ukkoa. Tehtiin testejä. PALJON testejä. Ei vaan keksitty minne muisti katosi. Muistikokeet lopetettiin kesken, koska oli niin ilmeistä ettei muisti parane enkä oikeen saa mitattavaa tulosta perustesteissäkään. Enkä lakannut kuolemasta. Viidennen elvytyksen jälkeen venäläinen kardiologi pyysi laittamaan ”asia järjestys”, koska kuudetta kertaa ei ole takaisin tulemista. Sitä viimeistä kertaa odotellessa.
Muistatteko sen fiiliksen kun pitää tarkistaa, että sairaalalaukussa on puhtaat kalsarit? Kun mutsi aina hokee että pitää olla siistit alusvatteet, ettei oo nuhrunen ruumis? Kun viime kerrallakin suoli tyhjeni, ”When I gave up the ghost”, niin kun isossa kirjassa sanotaan.
Ai niin, eihän ihmisiä normaalisti olla elvyttämässä joka toinen viikko…
Mistäköhän mun oli tarkoitus kertoa?!? Nyt ollaan jo niin syvällä, että pakko vaan puskea eteenpäin. Jos ei tiedä mihin menee, niin kaikki tiet vie perille, sanoi Ansku (lainasikohan joltain? Täytyy kysyä…)
Noista tuokiokuvista on nyt suunnilleen 11 vuotta. Lähdin pois Facebookista ja kaikesta muustakin. Tulin kyllä jossain vaiheessa takaisin, silloin valokuvien takia. FB oli ja on paras paikka seurata aloittelevia ammattivalokuvaajia, taiteilijoita ja taivaanrannanmaalareita.
Nyt FB on mulle työkalu. Missään sosiaalisessa mediassa ei ole hälytyksiä päällä. Avaan Facebookin vain jos tarvitsen sitä. Minä en avaa ohjelmaa katsoakseni kuinka monta tykkäystä olen saanut. Kirjoitan tätä blogia ja lähetän sen FBiin suoraan saitilta.
Aivan asian sivusta; Suosittelen oikein lämpimästi käyntiä sivustolla https://www.humanetech.com/
Vaikka vain käväiskää mun mieliksi. Tykkään tosiaan näitten kavereiden ajatuksista.
Hei! Just muistin mistä oli tarkoitus kirjoittaa! Ja olen kyllä pikkuhiljaa lähestynyt aihetta. Kun olin 3-4 vuotias, muutimme Haukilahteen. Asuimme ensimmäisessä kerroksessa, joka oli hyytävän sydän-valahtaa-vetenä-polviin kamalaa, mutta suoraan meidän yläkerrassa asui mun paras kaveri Ekku. Ekku oli mun ensimmäinen paras ystävä (jos ei lasketa mun enoa Karia, joka oli hakenut mut sivuvaunuprätkällä ajelulle, sitä vastaan EI VOI KILPAILLA). Siinä iässä ei ollut väliä (ainakaan meille) että Ekku oli tyttö ja minä poika. Ekku oli paras kaverini.
Lähetimme toisillemme tavaroita ämpärillä, yläparvekkeelta köyden varassa alas ja takaisin. Sain Ekulta kynsileikkurin, jossa oli vihreään hartsiin upotettuna nainen vanne käsissään. Muistan sen hyvin, koska minulla on se vieläkin. Mitähän mä mahdoin lähettää Ekulle siinä ämpärissä, sitä en muista.
Ekku lähetti tänään mulle tämän valokuvan.
Olin samantien 5-vuotias karsastava ja änkyttävä poika. Mutta kaikki on hyvin maailmassa, koska selaamme yhdessä parhaan ystäväni kanssa Anttilan postimyyntiluetteloa, joka on ihan parasta huvia! Oon näyttänyt Ekulle mun aarteeni: Sears & Roebuckin 1966 Joululuettelon. Se on ainakin 10 cm paksu. Kun minut aikanaan heitetään ulos kodista vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, se luettelo on yksi harvoista tavaroista mitä otan mukaani.
Sillä hetkellä kun kuva aukeni Messengerin sanomassa eteeni, huomasin olevani juuri missä ja miten minun pitääkin. Asun rakkaan vaimoni kanssa keskellä luontoa, kaukana kaikesta; Ystäväpiirini on pikemminkin neliö. En muista kovin selvästi montaa ystävääni nuoruudesta, saatikka aikuisuudesta.
Mutta ei se mitään! Pystyn vielä ilahtumaan kyyneliin saakka yllättävästä viestistä ihmiseltä, jonka olen tavannut kourallisen kertoja 1970-luvun jälkeen. Pystyn riemuitsemaan, vaikka tuntuu kuin koko hermostoani venytettäisiin edestakas juustoraastimen päällä.
Aurinko kimmeltää järven rannalla kun nostan katseeni. Ansku tuli sisään uimasta.
Onni voi olla joskus vähän piilossa, mutta kadonnut se ei ole!
Minähän vielä elän!

Epävarmuudesta elämän hallintaan

Myöntyminen sille, ettei minulle ole yksinkertaisesti mahdollista olla varma oikeastaan mistään, on sekä välttämätöntä, ahdistavaa että lopulta vapauttavaa. Kun kykenee päästämään irti järjen vaatimasta tilannetajusta, silloin vasta on kykenevä elämään tyydyttävää elämää sairaanakin. Tätä minun täytyy selittää vähän.

Usein muistihäiriödiagnoosiin liitetään psykopatologioita, tyypillisiä ovat masennus, fatiikki, paranoia, sosiaalinen Faux Pas sekä eriasteiset psykoosit. Omien kokemusteni mukaan nämä kuitenkin ovat usein puhtaasti reaktiivisia tiloja, eivät psykogeenisiä, muistidiagnoosista irrallisia persoonallisuushäiriöitä. Etenkin paranoia on pikemminkin terve reaktio havaittuun todellisuuteen.

Muistihäiriö poistaa tehokkaasti eräitä olennaisia tukirakenteita kognitiivisesta yhtälöstä. Ihminen on pakoitettu elämään pysyvässä ja voimakkaassa epätietoisuuden tilassa, mikäli ei kykene havaitsemaan käsitteellisiä ja konkreettisia jatkumoita. Juuri nämä jatkumot ylläpitävät turvan tunnetta. Normaalisti jokaisen tilanteen luonne ja ihmisten reaktioiden aitous ovat itsestäänselvyyksiä. Ne eivät vaadi jatkuvaa prosessointia ja kyseenalaistamista.

Ympäröivän maailman tehokas havainnointi perustuu muutosten ja epätavallisuuksien huomioarvoon. Kun muisti on vaurioitunut, on samalla mennyttä myös kyky tunnistaa poikkeamat. Ei ole enää vertailutasoa, jota vasten tilanteita peilaa, nyt jokainen ärsyke, lausuttu sana ja koettu tilanne vaatii täydellisen ja kokonaisvaltaisen analyysin. Tämä on uskomattoman kuormittavaa ja johtaa usein myös virhearvioihin ihmisten käyttäytymisen motiiveista. Ulospäin näyttäytyy tällöin nopea väsähtäminen, etenkin sosiaalissa tilanteissa sekä epänormaali kriittisyys lähimmäisten toimintaan.

No niin, jospa astuisin alas kateederilta. Alkoi olla jo väsyttävää seurata omia ajatuksia! Mutta toivottavasti sait kiinni ajatuksesta. On vaikea luottaa, kun ei ole mitään mihin perustaa luotto. Itse löysin minulle ainoan ulospääsytien naivista uskosta ihmiseen. Haluan mennä jokaiseen tilanteeseen rotsi auki ja hymyillen. Olen tosin oppinut, ettei korona-aikaan kannata halata kaikkia. Olen innokas halaaja, luulen että olen aina ollut. En muista.

Tällä luottavaisuudella ja avoimuudella on tietysti haittansa. Tiukasti rajatussa sosiaalisten normien viidakossa voi mokata. Tulee tehneeksi ns. Faux Pas’n. Mun mielestä iso ironia piilee siinä, että yhden tyypin muistihäiriössä (FTD, Frontotemporaalinen dementia), juuri sosiaalinen Faux Pas on yksi merkittävistä diagnostisista merkeistä. On siinä naurussa pitelemistä, kun yhteiskunta tuomitsee ystävällisen halauksen passituksella hullujenhuoneeseen!

Joo, liioittelen. Ei sitä laitosta enää sanota hullujenhuoneeksi😂😂.

Mutta siinä ajatuksia tälle päivälle! Älkää tuomitko meidän käytöstä kovin kovalla kädellä. Teemme varmasti parhaamme selviytyäksemme mahdollisimman vähällä vaivalla muille. En ole (välttämättä) paranoidi, en mokaa halauksella hulluuttani. Halaan, koska haluan uskoa ihmisten olevan hyviä. Ja selviän päivästä päivään vain, koska odotan innolla enkä pelolla mitä seuraavaksi tapahtuu.

Seuraavaksi menen sänkyyn, ilolla!

Hyvää yötä, kun näen sut seuraavan kerran niin hymyilen mutten halaa!

Aamuni koittaa taas! Onkohan nyt aamu? Ja kuka mä oon?

On vaikea koittaa selittää, millaisia päivät l!man muistia on. Ei voi olla koko ajan kirjottamassa introspektiivisiä aatoksia muistikirjaan. Ilman muistikirjaa taas ei muista yhtään mitä on tapahtunut, saatikka miltä se tuntui. Haluan kuitenkin yrittää. Tuntuu vaan siltä, että olen jo kirjoittanut tämän… Mutta en oo varma. Ja vaikka olisin, ei se haittaa. Ei mun aikataulu ole varsinaisesti täyteen pakattu. Muistaakseni. Oota!! Joo, siis ei olekkaan nyt aikaa, kun sauna on just lämmin. Pitäisi se vissiin muistaa, koska kävin itse laittamassa tulet.

No niin, ja saunapuhtaana takaisin! En osaa muistella, miltä jutut tuntuivat ennen sairastumista, mutta saunomisesta olen aina nauttinut. Se on myös aina helpottanut mun kipuja. Monta vuotta kävin joka aamu infrapunasaunassa. Joka ikinen aamu. Jostain syystä lopetin sen jossain vaiheessa. Yhtenä aamuna en mennytkään saunaan. Enkä muistaakseni enää kertaakaan sen jälkeen. Kun se tapa katkesi, en enää muistanut koko saunaa. Vaikka se oli sängyn vieressä.

Piti välillä katsoa otsikkoa, yrittää muistaa miksi ja mihin olen kirjoittamassa. Muistihäiriö muuten pakottaa rehellisyyteen. En pystyisi valehtelemaan, en ainakaan uskottavasti. Olen jatkuvasti hipsimässä juoksuhiekan päällä, jos pysähdyn hetkeksikään miettimään, niin humpsahdan läpi. Jonnekkin pimeään ja avaraan, missä ei käsikopelolla voi edetä. En siis pysty suunnitelmallisesti ja johdonmukaisesti kertomaan pajunköyttä, heittämään flööbaa, juksamaan, tai kusettamaan. Vaati liikaa prosessoritehoja.

Muistot on kuin elohopeaa, jos koitan pitää niistä kiinni, ne aina pakenevat sormien välistä. Mitä enemmän yritän, sitä nopeammin ne haihtuvat. Välillä saan kuitenkin täydellisiä Technicolor ™-muistoja (Nyt Mukana Myös Haju! Kokeile!!). Sain tässä taannoin (eli aikaisemmin kuin kolme sydämen lyöntiä, mutta äänenmurroksen jälkeen) ihan täyteläisen ”Hyvästä leffasta FinnKinossa ulos Jonnin kanssa, kun on yhdessä syöty se toiseksi isoin ämpäri pop-cornia syksyllä kun vielä poltin”. En muista yhtään asiaa käskystä, mutta mieleen pamahtaa odottamatta upeita fiiliksiä. Täyteläisiä, kyyneliin saakka liikuttavia.

On asioita, jotka jäävät kokonaan pois jostain syystä. En ole juonut viinaa pitkään aikaan. Tarkoitan siis tippaakaan. Vuosiin. Luulisin. En minkään raittiuspäätöksen takia. Siinä kävi vähän kuin infrapunasaunan kanssa. Yksinkertaisesti ensin unohdin, että juodakin vois. Että tarkoituksella voitelisin pääni vielä ENEMMÄN sekaisin kun nyt, alkoi tuntua todella huonolta vitsiltä.

Mulla oli varmaan joku ajatus mitä lähdin kirjoittamaan, lyö vaan täysin tyhjää (tosi poikkeuksellista, heh). Ehkä kirjoitin vain silkasta kirjoituksen ilosta. Tai siksi että tänään on poikkeuksellisen kivulias päivä. Joskus upottautuminen johonkin tekemiseen auttaa. Yleensä tosin meditoin, en kirjoita.

Niin tai näin, taidan mennä tonne niemen kärkeen hetkeksi istumaan, jos Ansku vaikka lähtisi mukaan!

Uusi yritys taas huomenna. Jos muistan.

Muistellaan kun taas tavataan!

Moi!

Cocktail-ilmiön katoaminen kun muisti heikkenee

Tiedät varmaan cocktail-ilmiön, sen miten puheensorinasta havahtuu heti, jos oma nimi mainitaan. Minulta meni pitkään ennenkuin tajusin sen kadonneen minulta. Dementikolle tuottaa suuria vaikeuksia osallistua keskusteluun, silloin kun porukassa on enemmän ihmisiä. Siihen on montakin syytä, mutta yksi niistä on korjattavissa.

Alkuvaiheessa taudin puhjettua en millään tahtonut saada selvää ihmisten puheista porukassa. Ajattelin sen olevan joku ohimenevä ilmiö, eiköhän asia korjaantune jossain vaiheessa. En vielä silloin tiennyt, että tämä vaiva on progressiivinen; jos joku uusi oire ilmenee, se voi ainoastaan pahentua, ei koskaan korjaannu. Mikään ei korjaannu, ei palaa eikä helpota. Kaikki heikkenee ja katoaa. Vähän kerrassaan, kunnes jäljellä on vain tämä hetki.

Ai niin oli tarkoitus kertoa positiivisesta asiasta! Seurassa oleminen alkoi siis pikkuhiljaa olla todella hankalaa. Puheensorina pahensi jatkuvaa päänsärkyä. Keskusteluihin ei voinut osallistua, koska oli koko ajan jäljessä. Kun hahmotti mistä ollan puhumassa, oli keskustelu siirtynyt jo seuraavaan aiheeseen. Pikkuhiljaa aloin jäädä kotiin kun vaimoni lähti lapsenlapsen synttäreille. En halunnut päästää kotiin enempää kuin korkeintaan kaksi ihmistä kerralla. Sitten en enää ketään.

Puntaroin pitkään mikä tämänkin tuskan tuotti. Tulin ajatelleksi cocktail-ilmiötä. Sen taustalla on huomion kohdetamisesta, attentiosta vastaava systeemi. Ihmisellä on monenlaisia muistijärjestelmiä auttamassa hahmottamaan ympäröivää todellisuutta. Yksi työmuistin oleellinen osa on ns. Kaikumuisti. Hyvin alkeellinen järjestelmä, joka jättää mieleen ’kaiun’ kuulemastamme puheesta. Se auttaa ymmärtämään ja tulkitsemaan puhetta. Cockail-ilmiössä se näkyy puhtaimmillaan. Vaikka ei kuuntelisi keskustelua, passiivisessa kaiussa omaan nimeen havahdutaan.

Jospa kyse onkin vain huomion kohdetamisesta! Sitä oli pakko kokeilla. Lyhentäen pitkän yrityksen ja erehdyksen sarjan, löysin lopulta firman nimeltä Nuheara. Heillä oli kehitteillä tuote, aivan uudenlainen langaton korvanappi, kuin minun tarpeisiin keksitty. Napeissa on suuntamikrofonit, aktiivinen melunesto, säädettävä taajuuskorjain jne. Eli käytännössä laite hiljentää kaikki äänet jotka tulevat takaa ja sivulta, ja korostavat vain edestä tulevia ääniä. Nerokasta!!

Tilasin IqBudsBoost-napit heti kun tulivat myyntiin (https://www.nuheara.com/how-it-helps/hearing/). Ensimmäisillä sukujuhlilla olin pelkkää hymyä. Tajusin mistä ihmiset puhuivat! Pystyin osallistumaan keskusteluun!!

Nyt markkinoilla on jo valinnanvaraa: Bosen HearPhones (Bose Hearphones) on ainakin mainittava.

En voi luvata, että tämä lähestymistapa auttaa kaikkia, minulle se kuitenkin avasi sosiaalisen maailman uudestaan. Haluan korostaa, että oma muistihäiriöni ei ole Alzhaimerin seurausta, vaan taustalla on bakteeriperäinen enkefaliitti, joten keskushermoston vauriolla on luonnollisesti merkityksensä. Mutta maailmassani, joka tuntuu vain pienenevän, oli tämä erittäin tervetullut ilon lähde!

Elämä hukassa; tai ilman muistiakin voi nauttia!

Luonto on nautinnollista
Olen monta kertaa ajatellut kirjoittavani omasta päivästäni. Kaikista kommervenkeistä mitä muistivammaisen tielle sattuu. Mutta olen unohtanut. Kärsin vaikeasta muistihäiriöstä, joka tuli pahan enkefaliitin seurauksena. Minun MMSE-tulos on 12/30, eli vaikea dementia.
 
Aloitetaan siitä kun herään. Katson kelloa, 03:27. Hetken mietin olenkohan jo ehtinyt nukkua pitkään🤔. Ehkä nukahdin juuri… Joka tapauksessa pakko nousta vähän kävelemään, Heräsin kipuihin. 
 
Menen kuitenkin takaisin peiton alle melkein heti, Ansku, rakas vaimoni  tuhisee siinä vieressä. Onneksi on, sillä jos Ansku on poissa en yleensä enää nukahda tämän välikukkumisen jälkeen. Seuraavan kerran katson kelloa vasta kuuden maissa, Anskulla on näköjään työpäivä, kysyn mikä päivä on ja meneekö pitkään. Lähes yli-inhimmillisen rauhallisesti Ansku vastaa mulle. En nähtäväati ollut kysynyt sitä kovin montaa kertaa tänä aamuna.
 
Onhan minulla kalenteri, johon merkitsen kaikki tapahtumat. Mutta usein siinä vaiheessa kun olen saanut iPadin auki, löytänyt kalenterin, olen jo unohtanut miksi avasin kalenterin. Olen Anskulle hurjan kiitollinen. Siitä että se jaksaa toistaa mulle samoja asioita päivästä päivään. 
 
Syödään yhdessä aamupala, kunhan Ansku tulee aamu-uinnilta. Kuulemma syömme kaurapuuroa joka aamu. Pieniä muistamattomuuden etuja; en kyllästy ruokiin. Varmaan voisin syödä kaurapuuroa maailman tappiin, koskaan valittamatta keittiömestarille. Ansku lähtee töihin, laittaa ovelta WhatsApp-viestin: Hauskaa päivää rakas! Lähdin töihin. Rakastan sua❤️.
 
Ilman viestiä kohta huutelisin ja ihmettelisin että mihin se jo singahti. Oon oppinut katsomaan viestit aina kun joku ihmetyttää. Anskulla on maaginen tatsi mun mielenliikkeisiin. Pistämättömän hyvin arvaa asiat joita ihmettelen.
 
Meditoin puolisen tuntia, se helpottaa kipuja aika paljon. Olen meditoinut yli 30 vuotta. Se pelasti mun hengen tämän sairauden kynsistä. Ilman meditaatiota en kestäisi kipuja, en jaksaisi elää tässä maailmassa jota en tunnista. Jossa jokainen aamu alkaa palapelien kokoamisella muistin rippeistä. Mallikuvaa minulla ei ole, en edeltäkäsin osaa arvata mitä palapeli esittää. 
 
Olisi helppoa vain jäädä sänkyyn, itkeä, turhautua, vaikertaa kivusta. En oikeastaan tiedä syytä miksi nousen joka päivä sängystä heti kun herään. Kukaan eikä mikään vaadi sitä minulta. Mutta olen huomannut että rutiinien kautta päivät tuntuu jotenkin helpommilta hahmottaa. Rutiineja ei ole montaa. Herää. Peseydy ja pue päälle. Meditoi. Ansku usein muistuttaa puolen päivän tienoilla syömisestä, muuten jää syömättä. Lämmitä sauna. Sauno. Mene nukkumaan.
 
Mutta toi lista on vain elämän kehykset. Sisällön elämään tuo intohimoni: Valokuvaus. Kirjoittaminen. Sanataide. Musiikki (vaikken enää voi soittaa kitaraa, olen löytänyt rikkaan maailman muita soittopelejä!). Ruoskatrikit. Ohjelmointi. Tarot. Geopolitiikka. Veitsien teroitus ja entisöinti. Buddhismi. Ritsat. Puolijalokivien hionta. Ohjelmointi. Arkeologia. Epistemologia. Kaaosteoria. Kvanttifysiikka. Astronomia ja astrografia. 

Teen yleensä edellisenä iltana jonkinlaisen listan asioista, joita haluaisin tehdä. Siis ihan käytännön tasolla, ei mitään Bucket-listiä ( sellainenkin tulee!). En siis tee mitään työlistaa, pikemminkin muistin tueksi läjän kivoja asioita joilla seuraava päivänä saan ilahduttaa itseäni ja toivon mukaan läheisiäni. Etsin jatkuvasti parempia työkaluja ja ohjelmistoja tukemaan muistivammaisen arkea. Tulen niitäkin esittelemään tässä blogissa. Olen kehittänyt myös lukuisastii ’life hack’ejä, tulen kertomaan niistäkin. 

Muttä tämä tältä erää, aika kömpiä pehkuihin. Hyvää yötä ystäväni, nähdään taas, ja muistellaan!


Kvakku

Miten minut muistaa valtio, tai ”Yllätyksien rekisteri”

Ei ehkä olisi kannattanut käydä koko perkeleen sivustolla. Jos olisin tiennyt mitä nyt tiedän, kiertäisin mokoman kaukaa.

Taustaa:

Olen muuttanut paljon. Olen ollut naimisissa enemmän kuin kerran. Minulla on lapsia. Olen muuttanut paljon. Ai, sanoinkin sen jo. Eli sivuni Valtion Rekisteri Keskuksessa oli täynnä merkintöjä. Minun henkilökohtaisen historiani virallinen polku siis.

Sairastuin noin 10 vuotta sitten. Olen luonnollisesti ajatellut, että muistihäiriöni koskee vain sitä aikaa, jolloin olen ollut sairaana. Ainahan vanhoista ihmisistä sanotaan:

”Joo, papalta on vähän muisti mennyt, mutta kyllä se kaikki vanhat asiat muistaa niin terävästi! Oikein ihmetyttää!”

Tottakai minäkin muistan vanhat asiat, vai mitä?. Unohdan samantien uudet asiat, kaiken mitä en ole kirjoittanut muistikirjaan. Tosin unohdan, että minulla on muistikirja. Mutta muistan hyvin esimerkiksi lasteni kehityksen ja kasvun!

Miten yhdessä käytiin joka sunnuntai ravintolassa syömässä ja kaikilla oli mukavaa!

Vai oliko se minun lapsuudessani?Alkaa pelottaa.

En uskalla kysyä lapsilta. Ne varmasti loukkaantuu, jos en muista jotain noin tärkeää. Minusta tuntuu, että olen varmasti halunnut käydä koko perheen kanssa ravintolassa. Ja tottakai kaikilla oli kivaa, meillähän oli aina kivaa kun olin kotona enkä matkoilla.

Vai oliko?

Onneksi VRK:n sivuilta voin katsoa kaikki tiedot, se varmasti auttaa potkaisemaan asiat oikeisiin koloihin.

No niin….OHO! Pari ensimmäistä osoitetta vaikuttaa aika oudoilta. No, ei haittaa, asuin siellä varmaan vain hetken. Paitsi että rekisteri väittää majailleeni tuossakin paikassa melkein kaksi vuotta.

Ihan tyhjää. Ei mitään tuttua osoitteessa, ei muistoja kodista. No tämä on ainakin tuttu osoite! Siellä oli kiva asua, asuin siellä pitkään.

9 kuukautta.

MITÄ HELVETTIÄ!!

Kädet täristen suljen Brave-selaimen. Olo ei ole yhtään brave. Palaan asiaan, ehkä. Ei tämä ollutkaan hyvä idea.

Kipu on sanoma, osaatko lukea sen?

Kipu on viesti poikkeustilasta kehossasi, joka etenee traumakohdasta kohti keskushermostoa. Trauma puolestaan voi olla mitä vaan poikkeavaa: kudosvaurio (haava), soluepiteelin venymistä (vatsakivut), hermoärsytystä (päänsärky), lihassolukon repeäminen(venähdys), jopa täysin psykogeenistä kipua (aavesärky).

Kiputila on siis usein hyödyllistä tietoa, ilman kivun kokemista on lähes mahdoton elää. Lääketieteessä on dokumentoitu kivulle täysin agnostisia henkilöitä. Tätä harvinaista oireyhtymää (CIPA, eli Congenital insensitivity to pain and anhydrosis) sairastava on mitä suurimmassa määrin vammainen. Hän ei huomaa luiden katkeamista, palovammoja, ei osaa suojata itseään vaurioilta.

Yleensä kivuista halutaan eroon, se on luonnollista ja tarkoituksenmukaista. Kivussa in kuitenkin lähes aina psykologinen komponentti….

…ja näin pitkälle jaksoin kirjoittaa puisevaa asiatekstiä! Otetaan ihan toinen halssi tähän. Ensinnäkin, olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen kipu on yksilöllinen. Olen kipukroonikko, joten monen ihmisen avausreplakka on tyyliä ”en tietenkään osaa edes KUVITELLA miten kovia sun kivut on!”

Itse asiassa osaat. Muistele edellistä kertaa, kun kolhasit pääsi kattoparruun (just kävin vintillä, ai että otti imakasti). Sitten vaan ajattelet kivun jatkuvan. Ja jatkuvan. Ja niin edelleen. Se on niinku sellasta.

Kipujen ”kovuus” ei voi ylittää ihmistä suojaavaa psykofyysistä rajaa. Jos yli mennään, seuraa kipushokki tai tajuttomuus. Molemmissa tiloissa keskushermosto kytkee itsensä ulos. On tapahtunut tilanteita, jossa on vahingossa vedetty moottorisahalla raaja irti, potilas (tai siis tuleva potilas) on ottanut raajan kantoon ja lähtenyt autolla terveyskeskukseen. Täysin shokissa. Vai onko se suomeksi sokki? Šokki? Śhokki??? Oli mikä oli.

Pointtini on se, ettei minulla ole kipukroonikkona mitään ylimaallista kivunsietoa. On vaan kehittynyt lehmän hermot, ei jaksa kauheasti reuhata asiasta. Ensimmäisen vuoden jälkeen valittaminen alkoi tuntua vähän turhauttavalta, tai hassulta. Toki syön erittäin vahvaa keskushermostoa turruttavaa lääkettä. Vähän pakko, taju lähtisi kivusta muuten.

Isoin asia oppia kroonisesta kivusta selviämiseen on löytää omat tehokkaat coping-menetelmät. Eli millä konstilla pystyt huijaamaan itseäsi. Lapsille toimii magia. Muumilaastari, puhallus. Mun elämää helpottaa kohta 40v harrastama zen-meditaatio. Tiedän henkilön, jota auttaa kutominen. Toisia palapelit tai sanaristikot. Mikä tahansa jonka avulla saa ohjailtua ajatuksia pois siitä yhdestä jutusta jota en halua nyt ajatella. Whatever gets you through the night.

Kello on nimittäin 0:21, ja haluaisin nukkua. Mutta hioin verstaalla korukiveä huonossa asennossa liian kauan. Käyrä nousi yli normaalin tason, ja nyt on vaikea nukahtaa.

Taidan meditoida vielä neljännen kerran tänään.

Om mani padme hum.

Kvakkulassa,

13.08.2020, klo 00:26

Korupaja Kvakun Kivet ryhdistäytyy.

Aikaisemmin olen tehnyt lähinnä hopeatöitä, puukaiverruksia ja nahkapunoksia, mutta nyt on tehty aivan uusi aluevaltaus: Kivien kaiverrus!

Liekö syynä ollut 35 vuotta jatkunut egyptologian pakkomielle, Göpekli Tepen uudet kaivaukset vai Moai-patsaiden ympärillä vellova ristiriita. Niin tahi näin, kävelin viikolla raittia ja metsää, nokka maassa tonkien puolijalokiviä. Uskomaton juttu jo sinällään, löysin kuin löysikin korukiviä!

Olin kuin ällikällä lyöty (mikähän se muuten on? Ällikkä nimittäin. Kiusannut minua pitkään. Ai niin, korukivistä oli puhetta. Asiaan). Löysin nimittäin ihan oikeita puolijalokiviä. Anskukin, kun kävelyretkeltään toi kourallisen.

Kun kohtalonomaiseen tapahtumaketjuun lisää liiterin perukoille tunkemani työkalut:

  • Dremel
    ja kymmenittäin teriä siihen
  • Smirgeli
  • Vesihiomapapereita
  • Timanttilaikka
  • Kiillotuslaikkoja

Olin ihan vahingossa vuosien mittaan hommannut kaiken tarpeellisen korukivien hiontaa varten! Ja tässä tuloksia:

Vähän jännittää ajatella mihin tämä vielä johtaa. Kun on tarpeeksi hiljaa, voi kuulla inspiraation kuiskeen ja esi-isien salat näyttäytyy!

Ihan tangenttina tähän juttuun, se kohina Moai-patsaiden ympärillä Pääsiäissaarella; kaikki peruskoulun suorittaneet muistaa littanat patsaat jotka esittivät päitä. No, kellekään ei ole pariin sataan vuoteen tullut mieleen katsoa vähän syvemmältä.
Jep.
Patsaalla onkin keho. Ne on kolme kertaa isompia kun on luultu.

Taas meni historia täysin uusiksi. Älkää säikähtäkö, ei tämä löytö johda mihinkään historiankirjojen uusimiseen. Kyllä koulut noudattaa tässäkin opetusohjelmaa. Vanha ”totuus” kelpaa hyvin. Niin kuin ennenkin. Mayflower oli ensimmäinen paatti Amerikassa, ei suinkaan White Lion (uljaasti orjia mukanaan. Ensimmäinen syntyperäinen kolonialisti olikin African-american, orjapariskunnalle syntynyt potra tyttö. Hupsis!)

EDIT: Muisti teki tepposet. White Lion oli ensimmäinen ORJALAIVA . Saapui Virginiaan syyskuun 20. 1619

Pahoittelut.

Fact-Check Boi

Moain selkä
Ja edestä kera hämmentyneiden arkeologien
%d bloggaajaa tykkää tästä: