Kuinka uimamaisteri ohjasi KyuDo’on ja opettaja kauhistui Dostojevskistä

Olen koko ikäni ollut suorastaan maaninen lukija. Muistan kun äitini vihdoin antoi minun mennä Ala-Malmin sivukirjaston aikuisten osastolle lainaamaan kirjoja. Oli kuin taivaan avaimet olisi annettu käteen! Siellä oli kirjoja kaikesta mitä saatoin keksiä, ja hyllymetrejä asioista joista en edes ollut kuullut! Olin 9-vuotias.

12-vuotiaana sain opettajakseni yhden parhaista ja innostavammista pedagokeista joiden opissa minulla on ollut ilo olla. Olin siihen mennessä lukenut koko Steinbeckin tuotannon, Hessen, Dostojevskin, Raamatun, Gogolin, Lorcan, Waltarin ja lukuisten muiden suomeksi julkaistun tuotannon. Kysyin tältä oivalta opelta apua, kun en keksinyt enää hyviä kirjailijoita joihin upottaa itseni. Auttaa minua erottamaan jyvät akanoista

Ensin opettaja oli kauhuissaan, sanoi etten saa lukea näitä kirjoja koska en mitenkään voi ymmärtää mitä Dostojevski halusi sanoa ”Rikos ja Rangaistus” -kirjassaan. Hän leppyi, kun kerroin oman analyysini. Ja ehdotti seuraavaa: Saan tietysti lukea mitä haluan, mutta jos hän pystyy kokoamaan 50 minulle uutta kirjaa, suostunko lukemaan ne, ennenkuin jatkan Kierkegaardin opintojani?

Oli helppoa vastata myöntävästi. Hän kokosi minulle listan kirjoja, joiden parissa viihdyin ihanasti seuraavan kesän, ehkä talveakin! Jack London, Nahkasukka-sarja, Seikkailujen saari, Twain… Moniaita mukavia hetkiä heidän kanssaan vietin!

Opettaja, tuo pedagogeista parhain, sai potkut kun kävi ilmi ettei hänellä ole mitään muodollista koulutusta virkaansa. Hän oli kansakoulun käynyt uimavalvoja. Ja ammattitaitoisin, innostavin ja osaavin luokanopettaja mitä kouluvuosina kohtasin. Hän myös opetti minulle nöyryyttä. Nöyryyttä ylivertaisen osaamisen edessä, mutta myös hiljaisen ymmärryksen edessä. Halua yrittää erottaa kokemuksen kautta saavutettu teon ja ajatuksen yksinkertaisuus, kapeakatseisuudesta joka seuraa mielenkiinnon puutetta.

Hän myös veti elämäni ensimmäisen meditaatioistunnon. Joukolle ylilevottomia 12-vuotiaita. Siitä alkoi oma, nyt 43 vuotta kestänyt elämäntapa. Kirjalistan viimeisenä on pieni, ohut opus: Zen, ja jousella anpumisen taito, kirjottanut E. Herrigel.

20 vuotta myöhemmin, 93-vuotias Heki-Ryu Insai-Ha -koulukunnan mestari, suoran perinteen jatkaja 1500-luvulta, Inagaki-Sensei myönsi minulle KyuDo’n mustan vyön.

Muistakaa arvostaa ja kiittää ihmisiä, joiden esimerkillä ja opeilla on ollut merkitystä elämällenne. Ja pohtikaa nöyrästi, mitä teillä on jätettävänä eteenpäin, millä haluaisitte lisätä yhteistä perintöämme. Tietämättänne olette niin varmasti jo tehneetkin.

Seuraavassa jaksossa kerron, miten sain eilen 40 000 äänikirjaa käyttööni!

Hauskaa päivää!

Kesän muistolle

Vaikka tämä kesä oli monella tapaa haastava minulle, meille ja sinulle, haluan kuitenkin muistaa hyvän ja kauniin! Tässä muutamia muistikuviani.

Bzzzz, I’m a king bee…
Perho
Upee sieni
Ihana vaimo
Perho 2
Kotiranta
SpiderWoman
Sienes
Tosi hauska vaimo
Mummo ja ihmistaimi
Lempäälän luontaishoitola, Waltarin ikkuna (luulen)
Pirunlinnan eväitä

Muistiinpanot, oppiminen ja material priming

Törsään muistiinpanovälineisiin. Olen tähän saakka ajatellut sen olevan hedonismin ääripää, turhuuden testamentti tai vähintään tyhmää. Alan pikkuhiljaa antaa itselleni anteeksi. 

muutama muistikirja

Aloitetaan ilmiselvistä puolustuksista. Elän elämääni vaikean muistihäiriön sävyttämänä. Muistiinpanot on minulle elintärkeitä, mikäli haluan edes jonkinlaista jatkuvuutta toimiini ja kiinnostuksiini. Koen myös muistiinpanojen teon virkistävänä harrastuksena, se on mulle kuin vähän haastavampi sanaristikko, arkikokemuksiin nojaavaa runoutta. 

Johtuu mahdollisesti konsultti/strategi työhistoriasta, mulle on aina ollut tärkeää informaation visualisointi. Erilaiset keinot lisätä todennäköisyyttä jolla passivinen fakta muuntuu toimintaa ohjaavaksi ymmärrykseksi. Käytän omissa muistiinpanoissani mind-mappeja, päätöksentekopuita ja lukuisia muita opittuja ja keksittyjä konsteja. Nämä seikat selittävät miksi teen muistiinpanoja, eivät sitä miksi mulla pitää olla niin tolkuttomasti erilaisia fyysisiä ja digitaalisia tallennusvälineitä.

Otetaan avuksi vanha keppihevoseni psykologia. Suomessa on viime viikkoina virinnyt pirteä keskustelu koululaitoksen digitalisaatiosta. On kyseenalaistettu käsin kirjoittamisen korvautautuminen näppäimistön naputtelun järkevyydestä. Erittäin hyvin tunnettu ja tutkittu linkki rikkaiden muistiinpanojen ja oppisen välillä osoittaa, että mitä hersyvämmät nootit, sitä parempi oppimisen laatu että määrä saavutetaan. Hieman tuoreempaa tutkimusdataa: Käsin kirjoittaminen päihittää mennentullen näppäilyn, oli kyse digikynästä ja kosketusnäytöstä tahi papyruksesta ja sulkakynästä. Case closed.

Ainakin minun mielestä!

Vielä tuoreempaa ymmärrystä asiaan tuo uudehko käsite nimeltään ”Material priming”. On osoitettu,(katso vaikka täältä) että välittömässä läheisyydessämme olevat arkiset esineet ohjaavat tiedostamattamme ajatuksiamme ja jopa päätöksentekoa. Kuulostaa pahimman laadun Valitut Palat -psykoilulta, vai mitä? Annapas kun valaisen asiaa, niin tästä tulee vähän enemmän järkeenkäypää, eikä lipsahda mystisyyden puolelle.

Eräässä koeasetelmassa henkilölle annetaan tehtävä, (ns. Ultimatum-game), joka vaatii sekä sosiaalista vastuuntuntoa että päätöksentekoa. Mikäli läheisyydessä on salkku, mustekynä tai muuta business-sälää, ihminen painottaa päätöksissään kilpailullisuutta ja yksilön, siis omaa etua. Mikäli viereen asetetaan reppu, 100% koehenkilöistä painotti reilua peliä ja yhteisöllisyyttä. 

Vänkää, eikö totta? Mutta samalla jotenkin sellaista ”no tietty” juttua. Se että käytöstä voidaan näin radikaalisti manipuloida tiedostamattomalla tasolla avaa tietysti portit väärinkäyttöön, mutta myös hienovaraiseen oman tyhmyyden minimointiin. Kun tunnistaa omat heikkoudet, voi niitä vastaan yrittää myös taistella. Ei ole väliä onko oppikirjana Feng Shui, ”spaaku joi”- KonMari vai reppu, niin siitä vaan!

Ja sitten lopullinen coup de grâce: Kun yhdistää nämä kaikki, on täysin välttätöntä että kirjoitan runoja paksulle paperille mustekynällä, mind-mappiä iPadillä ja tätä tarinaa kokeillen vähän kaikkea. 

Und Damit basta! Äläkä enää anna kavereiden valittaa, kun löydät yhdeksännentoista muistikirjasi!

PS. Kiitokset P. Minkkiselle asian nostosta, Google Scholarille tieteestä ja Anskulle avusta!

Sielujen Singulariteetti, osa 1: Sadas apina

Sunnuntai on mukava päivä. Jostain syystä tykkään sunnuntain temmosta ja fiiliksestä. Ilman muistia kun elän, ei päivien nimillä ole oikeastaan mitään merkitystä. En yleensä edes tiedä mikä päivä on menossa, sunnuntai onkin minulle kuin Kvakkula; mielen tila.

Tämä ei ole Imo tahi Ame, apina kuitenkin. Tai marakatti. Pääluokkaa Cercopithecinae luulisin.

Katsoin kalenterista, että tänään on muidenkin mielestä sunnuntai! Wunderbar! Koska ajattelin tänään kertoa teille asioista, jotka vaativat lukijaltakin vähän prosessointia! Kerron sinulle faabelin, joka sattuu olemaan totta. Tieteen menetelmin löydetty ilmiö. Kerron sinulle apinoista!

Koshima on Japanille kuuluva saari tyynellä valtamerellä. Saari on, paitsi täysin eristyksissä ulkoisilta vaikutuksilta, myöskin täynnä makaki-apinoita. Vuonna 1952 japanilaiset tiedemiehet virittivät sinne tutkimuksen, josta riittää ihmeteltävää vielä tänäkin päivänä.

Tutkijat halusivat ymmärtää makakin pulmanratkaisua. He alkoivat pudotella saareen bataatteja, apinoiden suurta herkkua. Tiedät taatusti millaista on syödä picnic biitsillä; hiekkaa päätyy joka paikkaan, hampaissa rahisee vielä keskiviikkonakin. Näin myös makaki-serkuillamme.

Kunnes nuori naaras nimeltään Imo (tuskin oikea nimi) sai apina-nobelin veroisen ajatuksen; hän pesi bataatin purossa ennen kuin söi sen. NAM! Imo opetti tempun myös kavereilleen ja äidilleen. Ja niin homma eteni.

Vuonna 1958 tutkijat tulivat takaisin. Tässä vaiheessa bataatinpesureseptin oli jo oppinut 99 apinaa koko yli 1000 makakin laumasta. K. Keyes kertoo kirjassaan, kuinka tutkijat kiikairoivat makakien puuhia. He huomasivat kuinka Ino opasti nuorta naarasta nimeltään Ame (tämä ei ainakaan ole oikea nimi!). Ame oppikin helposti uuden tempun, fiksu makakin kun oli. Ame sattui myös olemaan sadas apina, joka oppi pesemään bataatin. Mutta seuraavana päivänä tapahtui jotain hyvin merkillistä!

Saarella kävi kuhina. Tutkijat virittelivät kiikareitaan. Koko tuhatpäinen makakilauma oli kasaantunut puron varrelle. Yksi toisensa jälkeen apinat huljuttivat bataattejaan purossa (tämä ei ole eufemismi). Ensin varovasti, sitten yhä määrätietoisemmin, kunnes koko lauma huljutti, niin että puro vaahtosi valkoisena!

Jonkinlainen raja-arvo, tipping-point oli saavutettu. Oliko kyse kollektiivisesta älystä, apinavalaistumisesta vai jostain vieläkin mystisemmästä? Niin tai näin, tulos oli selvä: kun populaatiosta riittävän suuri osa koki syvällisen kvanttiloikan ymmärryksessään, tämä sielujen singulariteetti veti koko lauman seuraavalle tasolle. Ja nyt kun suomukset olivat karisseet myös tutkijain silmistä, samankaltaisia ilmiöitä osattiin hakea myös muualta. Tietoteoriassa tällaista loikkaa sanotaan paradigmamuutokseksi.

Ai niin, makakeista piti vielä mainita yksi asia. Tutkijat halusivat toistaa kokeensa myös muilla saarilla. Mutta se ei onnistunut. Ai miksi?

Kaikki tyynenmeren makakit olivat alkaneet pestä hedelmät ennen syömistä.

—————

1. K. Keyes: A story about social change, 1984

SEURAAVASSA JAKSOSSA: Maharishi-ilmiö ja murhanhimo

Runo Muistojen katoavaisuudesta ja ajan kvanteista

Quantum of Time

The time between dusk and dawn,
The time between night and morn,
I fly over streets of places known,
And places not even Pelicans roam

I look at Time, and the moments I’ve seen,
Not as my past, or what might have been,
But more like a field of seeds I have sown,
Most of them dead, and some fully grown

Remembering nights of spring
Memories, fit for a King
I made them all up, now that I’m all grownup
Tall tales and all lies I spin

”What the fuck, what u mean, you old fool’,
Time is constant, always was, you too!”
There are amongst us, scardy cats who lack jewels,
I mean balls; who are too afraid to think, just mules.

Remembering nights of spring
Memories, fit for a King
I made them all up, now that I’m all grownup
Tall tales and all lies I spin

But I digress, getting old, I guess
Stale, ancient, senecent, just a mess
I was talking about memories, how I regress

Time is fluid at quantum level, and so am I, I confess
Time is fluid at quantum level, and so am I, I confess

© Lord Kvakku

Vieraskynä: MUISTIHÄIRIÖISEN MIEHEN MUIJAN MUISTIINPANOJA

Muista poistaa herätys kännykästä. Muista että loma alkoi ja olemme lähdössä reissuun.

Muista dosetti, lääkelaastarit ja tarvittavat. Muista ummetusjauho ja -litku ja -kuulat, varalta peräruiskeetkin.

Muista muistuttaa, että mies muistaa pakata kuulokkeet ja varsinkin laturit. Jos akut sippaa, ei kalenterimuistutukset toimi ja jotain oleellista unohtuu.

Muista lukita ovi. Muista ottaa avain pois oven lukkopesästä.

Muista mistä olet lähtenyt ja minne palaat.

Niin ja tietysti kamera! Kamera, ehdottomasti pitää muistaa! Muuten mies ei muista missä ollaan oltu ja tehty, keitä nähty. Kuvat ovat kiva muisto. Joskus ainoa muisto mitä hänelle matkastamme jää.

Miehellä on valokuvia muutama kymmenen tuhatta, videoita lähes yhtä paljon. Usein hän muistelee niitä katsellen. Joskus harmittelemme, ettei kuviin tallennu tuoksut. Hajut ohittavat aivokuoren ja osuvat jonnekin syvemmälle. Joskus jokin ohikiitävä tuttu tuoksu voi laukaista hurjan muistojen virran.

Ehkä nytkin olisi kannattanut jättää kamera pois.

Olisimme ammentaneet merivettä pulloon, noukkineet Husulan alpakan papanan hellästi tulitikkurasiaan, leikanneet palan ummehtuneelta tuoksuvan, kotkalaisen merenrantahotellin lakanoista. Nostaisiko se muistot tehokkaammin pintaan kotisohvalla.

Vinttitilaa ei ehkä riitä loputtomiin, mutta jos ottaisi vain ihan pieniä hajupaloja.

Minun päätäni särkee neljättä päivää. Unohdin ottaa matkaan oman tyynyni. Suomalaisilla tattariakanoilla täytetty tyyny, jonka kankaassa on kuva Tonttulan perheestä. Elsa Beskowin Tonttulan lapset, lempisatuni, jonka kuulemma kolmivuotiaana osasin ulkoa.

Muistiongelmat tulivat elämääni myöhemmin.

– kirjoittanut Ansku, joka on naimisissa elämänsä suuren rakkauden ja sielunkumppaninsa Kvakun kanssa, ja toimii myös tämän omaishoitajana, kun muistaa. Olemme olleet yhdessä vuodesta 1082, muistaaksemme.

Kuolin, ei haudattu. Kuolin taas, en ole zombi.

Minulla oli yli 900-kaveria Facebookissa ja 1200 kontaktia LinkedInissä. Kaikki aitoja, ihmisiä jotka olin tavannut. Ei uskoisi. Ei tosiaan tänä päivänä uskoisi.
Verkkouduin (verkotuin? Verkoin? En enää tiedä…) Gepardin nopeudella ja rotan notkeudella. Minua sanottiin alani kummisedäksi. Rakensin yritysten välisiä yhteistoimintaelimiä koska tunsin ystävät ja viholliset, uudet ja vanhat tekijät. Se oli mun työni 15 vuotta. Mahdollistaa yritysten yhteistoiminta siten, että lopputulos palveli luomiani strategisia tavoitteita. Huisia!
Siinä sivussa meni kaikki suomalaiset ystävät. Äläpäs kuitenkaan kuvittele tämän olevan nyyhkytarina! Koska kaaduin suorilta jaloilta. Soulissa alkoi kova kuume, San Fransicossa eivät meinanneet päästää enää koneeseen. Vancouverisssa tarjottiin jo rullatuolia. En muista miten pääsin Lontoosta Helsinkiin.
Tässä kohtaa tarinaa on jo peruuttamaton vaurio aivoissa todennäköisesti tapahtunut. Minä en sitä vielä tiennyt. Mutta en myöskään ajatellut menettäneitä ystäviäni. Olin liian kiireinen kuolemisen kanssa. Ja liian keskittynyt ihmettelemään kun ei oikein muista miten puhutaan. Tai kävellään. (EDIT: Jos olit paikalla, tiedät minun vähän oikovan mutkia. Ei jaksa aina koko tarinaa veivata. Sori!)
Asustelin sairaalassa, välillä kotona, missä hoitaja kävi 3 kertaa päivässä tiputtamassa suoneen antibiootteja ja kortisonia ettei bakteerit rouskuta koko ukkoa. Tehtiin testejä. PALJON testejä. Ei vaan keksitty minne muisti katosi. Muistikokeet lopetettiin kesken, koska oli niin ilmeistä ettei muisti parane enkä oikeen saa mitattavaa tulosta perustesteissäkään. Enkä lakannut kuolemasta. Viidennen elvytyksen jälkeen venäläinen kardiologi pyysi laittamaan ”asia järjestys”, koska kuudetta kertaa ei ole takaisin tulemista. Sitä viimeistä kertaa odotellessa.
Muistatteko sen fiiliksen kun pitää tarkistaa, että sairaalalaukussa on puhtaat kalsarit? Kun mutsi aina hokee että pitää olla siistit alusvatteet, ettei oo nuhrunen ruumis? Kun viime kerrallakin suoli tyhjeni, ”When I gave up the ghost”, niin kun isossa kirjassa sanotaan.
Ai niin, eihän ihmisiä normaalisti olla elvyttämässä joka toinen viikko…
Mistäköhän mun oli tarkoitus kertoa?!? Nyt ollaan jo niin syvällä, että pakko vaan puskea eteenpäin. Jos ei tiedä mihin menee, niin kaikki tiet vie perille, sanoi Ansku (lainasikohan joltain? Täytyy kysyä…)
Noista tuokiokuvista on nyt suunnilleen 11 vuotta. Lähdin pois Facebookista ja kaikesta muustakin. Tulin kyllä jossain vaiheessa takaisin, silloin valokuvien takia. FB oli ja on paras paikka seurata aloittelevia ammattivalokuvaajia, taiteilijoita ja taivaanrannanmaalareita.
Nyt FB on mulle työkalu. Missään sosiaalisessa mediassa ei ole hälytyksiä päällä. Avaan Facebookin vain jos tarvitsen sitä. Minä en avaa ohjelmaa katsoakseni kuinka monta tykkäystä olen saanut. Kirjoitan tätä blogia ja lähetän sen FBiin suoraan saitilta.
Aivan asian sivusta; Suosittelen oikein lämpimästi käyntiä sivustolla https://www.humanetech.com/
Vaikka vain käväiskää mun mieliksi. Tykkään tosiaan näitten kavereiden ajatuksista.
Hei! Just muistin mistä oli tarkoitus kirjoittaa! Ja olen kyllä pikkuhiljaa lähestynyt aihetta. Kun olin 3-4 vuotias, muutimme Haukilahteen. Asuimme ensimmäisessä kerroksessa, joka oli hyytävän sydän-valahtaa-vetenä-polviin kamalaa, mutta suoraan meidän yläkerrassa asui mun paras kaveri Ekku. Ekku oli mun ensimmäinen paras ystävä (jos ei lasketa mun enoa Karia, joka oli hakenut mut sivuvaunuprätkällä ajelulle, sitä vastaan EI VOI KILPAILLA). Siinä iässä ei ollut väliä (ainakaan meille) että Ekku oli tyttö ja minä poika. Ekku oli paras kaverini.
Lähetimme toisillemme tavaroita ämpärillä, yläparvekkeelta köyden varassa alas ja takaisin. Sain Ekulta kynsileikkurin, jossa oli vihreään hartsiin upotettuna nainen vanne käsissään. Muistan sen hyvin, koska minulla on se vieläkin. Mitähän mä mahdoin lähettää Ekulle siinä ämpärissä, sitä en muista.
Ekku lähetti tänään mulle tämän valokuvan.
Olin samantien 5-vuotias karsastava ja änkyttävä poika. Mutta kaikki on hyvin maailmassa, koska selaamme yhdessä parhaan ystäväni kanssa Anttilan postimyyntiluetteloa, joka on ihan parasta huvia! Oon näyttänyt Ekulle mun aarteeni: Sears & Roebuckin 1966 Joululuettelon. Se on ainakin 10 cm paksu. Kun minut aikanaan heitetään ulos kodista vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, se luettelo on yksi harvoista tavaroista mitä otan mukaani.
Sillä hetkellä kun kuva aukeni Messengerin sanomassa eteeni, huomasin olevani juuri missä ja miten minun pitääkin. Asun rakkaan vaimoni kanssa keskellä luontoa, kaukana kaikesta; Ystäväpiirini on pikemminkin neliö. En muista kovin selvästi montaa ystävääni nuoruudesta, saatikka aikuisuudesta.
Mutta ei se mitään! Pystyn vielä ilahtumaan kyyneliin saakka yllättävästä viestistä ihmiseltä, jonka olen tavannut kourallisen kertoja 1970-luvun jälkeen. Pystyn riemuitsemaan, vaikka tuntuu kuin koko hermostoani venytettäisiin edestakas juustoraastimen päällä.
Aurinko kimmeltää järven rannalla kun nostan katseeni. Ansku tuli sisään uimasta.
Onni voi olla joskus vähän piilossa, mutta kadonnut se ei ole!
Minähän vielä elän!

Epävarmuudesta elämän hallintaan

Myöntyminen sille, ettei minulle ole yksinkertaisesti mahdollista olla varma oikeastaan mistään, on sekä välttämätöntä, ahdistavaa että lopulta vapauttavaa. Kun kykenee päästämään irti järjen vaatimasta tilannetajusta, silloin vasta on kykenevä elämään tyydyttävää elämää sairaanakin. Tätä minun täytyy selittää vähän.

Usein muistihäiriödiagnoosiin liitetään psykopatologioita, tyypillisiä ovat masennus, fatiikki, paranoia, sosiaalinen Faux Pas sekä eriasteiset psykoosit. Omien kokemusteni mukaan nämä kuitenkin ovat usein puhtaasti reaktiivisia tiloja, eivät psykogeenisiä, muistidiagnoosista irrallisia persoonallisuushäiriöitä. Etenkin paranoia on pikemminkin terve reaktio havaittuun todellisuuteen.

Muistihäiriö poistaa tehokkaasti eräitä olennaisia tukirakenteita kognitiivisesta yhtälöstä. Ihminen on pakoitettu elämään pysyvässä ja voimakkaassa epätietoisuuden tilassa, mikäli ei kykene havaitsemaan käsitteellisiä ja konkreettisia jatkumoita. Juuri nämä jatkumot ylläpitävät turvan tunnetta. Normaalisti jokaisen tilanteen luonne ja ihmisten reaktioiden aitous ovat itsestäänselvyyksiä. Ne eivät vaadi jatkuvaa prosessointia ja kyseenalaistamista.

Ympäröivän maailman tehokas havainnointi perustuu muutosten ja epätavallisuuksien huomioarvoon. Kun muisti on vaurioitunut, on samalla mennyttä myös kyky tunnistaa poikkeamat. Ei ole enää vertailutasoa, jota vasten tilanteita peilaa, nyt jokainen ärsyke, lausuttu sana ja koettu tilanne vaatii täydellisen ja kokonaisvaltaisen analyysin. Tämä on uskomattoman kuormittavaa ja johtaa usein myös virhearvioihin ihmisten käyttäytymisen motiiveista. Ulospäin näyttäytyy tällöin nopea väsähtäminen, etenkin sosiaalissa tilanteissa sekä epänormaali kriittisyys lähimmäisten toimintaan.

No niin, jospa astuisin alas kateederilta. Alkoi olla jo väsyttävää seurata omia ajatuksia! Mutta toivottavasti sait kiinni ajatuksesta. On vaikea luottaa, kun ei ole mitään mihin perustaa luotto. Itse löysin minulle ainoan ulospääsytien naivista uskosta ihmiseen. Haluan mennä jokaiseen tilanteeseen rotsi auki ja hymyillen. Olen tosin oppinut, ettei korona-aikaan kannata halata kaikkia. Olen innokas halaaja, luulen että olen aina ollut. En muista.

Tällä luottavaisuudella ja avoimuudella on tietysti haittansa. Tiukasti rajatussa sosiaalisten normien viidakossa voi mokata. Tulee tehneeksi ns. Faux Pas’n. Mun mielestä iso ironia piilee siinä, että yhden tyypin muistihäiriössä (FTD, Frontotemporaalinen dementia), juuri sosiaalinen Faux Pas on yksi merkittävistä diagnostisista merkeistä. On siinä naurussa pitelemistä, kun yhteiskunta tuomitsee ystävällisen halauksen passituksella hullujenhuoneeseen!

Joo, liioittelen. Ei sitä laitosta enää sanota hullujenhuoneeksi😂😂.

Mutta siinä ajatuksia tälle päivälle! Älkää tuomitko meidän käytöstä kovin kovalla kädellä. Teemme varmasti parhaamme selviytyäksemme mahdollisimman vähällä vaivalla muille. En ole (välttämättä) paranoidi, en mokaa halauksella hulluuttani. Halaan, koska haluan uskoa ihmisten olevan hyviä. Ja selviän päivästä päivään vain, koska odotan innolla enkä pelolla mitä seuraavaksi tapahtuu.

Seuraavaksi menen sänkyyn, ilolla!

Hyvää yötä, kun näen sut seuraavan kerran niin hymyilen mutten halaa!

%d bloggaajaa tykkää tästä: