Kun sanat ei riitä…

Kuvitettu runo kivun pysyvyydestä

Vain 10 minuuttia! No 20, jos antaa toisenkin saada.

…Kun puhuu ilman totuttua keskeytystä tai tutuksi tullutta kipakkaa vastaiskua, löytää itsentä todella jännistä paikoista. Kauniista ajatuksista. Asioista, joista on puolisossaan ylpeä, tunteista joita ei tiennyt enää osaavansa tuntea. Ja myös asioista, joista on itsessään ylpeä. Vain hyväkuntoisen itsetunnon omaavaa ihmistä on helppo rakastaa. Kyllä marttyyriäkin voi rakastaa, mutta se vaatii voimia. Se väsyttää.

Illuusio yhdelle

Luulet saavasi siitä otteen, mutta kouraiset tyhjää.
Yrität kuunnella tarkkaan, mutta kaikukin on jo mennyt.
Katso sitä kohti, ja se katoaa.
Mitä tiukemmin yrität muistella, sitä varmemmin se haihtuu.

Muodoton? Tietysti!
Koska muodon näet, tunnet, muistat!
Kuori ei ole tärkeä, vain sisusta on.

Liikkuuko? Ei, vaan antaa vauhtia!
Vanheneeko? Ei, koska on itse aika!
Todellinen? Todellakin!

Sillä mitä näet, koet, tunnet on vain harhaa,
Illuusio yhdelle.

Päästä irti jo!

Oi muistatko vielä sen Joulun…

En! Mulla on muistihäiriö!! Ja näin täällä Kvakkulassa sitten vierähti reilut pari vuotta! Kiireettömästi, mutta kuitenkin nopsaan. Syrjässä, mutta lähempänä omaa sielua ja rakastamiani kuin ehkä missään muualla. Oli asioita joita etukäteen piti äärimmäisen tärkeinä, jotka eivät sitä olleet. Toisista asioista syntyi merkityksellisiä.  Jollain mystis-esoteerisella tasolla tuntui varmistuvan uusia palasia sielusta joiden olemassa oloa epäili,Jatka lukemista ”Oi muistatko vielä sen Joulun…”